Missikisat

Kauan odotettu Voittaja 2008 -näyttely oli joulukuun puolessa välissä. Enpä ollut ennen sellaisessa tapahtumassa ollutkaan, joten äippällä ei ollut kovin suuria odotuksia (niin hän ainakin sanoi). Kehässä minua esitti kasvattajani ja äippä ja iskä hilluivat kehän ulkopuolella yrittäessään saada huomiotani (päätä pysymään ylhäällä) heihin. Saimme punaisen nauhan ja sehän olisi aikaisemmin tarkoittanut jatkoon pääsyä, mutta uusien sääntöjen valossa se olikin vanhan sinisen nauhan tapaan kakkostulos. Olisimme siis halunneet VAALEANpunaisen nauhan.

***

Tulos oli kuitenkin EH eli Erittäin hyvä. Kennelliiton arvostelukriteereissä sanotaan näin: ”ERITTÄIN HYVÄ voidaan antaa koiralle, joka omaa rodulle tyypilliset piirteet, jolla on tasapainoinen rakenne, ja joka on hyvässä kunnossa. Muutama vähäinen virhe voidaan sallia, mutta ei rakenteellisia virheitä. Tämä laatumaininta voidaan antaa vain tasokkaalle koiralle.” Olen siis tasokas, se on nyt virallisesti todistettu! Arvostelu alkoi näin: Tyypillinen sakemanni, etukulmaukset tulisi olla voimakkaammat, takakulmaukset ok, silmien väri hyvä, voimaa tarvittaisiin lisää askellukseen sekä ylipäätään koko kehoon (se ei äippää ihmetyttänyt), korvat saisivat olla pystymmät (olenkohan ollut siellä taas korvat vaakasuunnaassa, osaan senkin), turkki myös ok (mikä ihmetytti äippää, kun olin huonoimmassa kunnossa aikoihin). Tietysti olisimme halunneet ERIn (Erinomainen), kun kolmesta sellaisesta saa muotovalion arvon. Kasvattaja sanoi, että tämähän riittää jo käyttövalion arvoon. Ainoa mutta siinä vaan on se, että ne muut tunnukset puuttuvat (3x korkeimman luokan tulos, esim. SchH III-tulos). Siihen saattaa vielä olla matkaa.

***

Tarvikkeita ostettiin seuraavanlaisia: topatut huskyvaljaat, kaksi huippulaatuista palloa (kun edelliset ovat hävinneet), kevyt häkki, mantteli autoon hakutreenejä varten ja poron kuivattuja kylkiluita. Kävimme myös kyselemässä uutta annosteluohjetta ruokaan laitettavaan öljyyn (Nutrolin), kun turkkini tosiaan on huonossa kunnossa (kuiva, eikä kovin kiiltävä). Ohjeeksi tuli kaksi teelusikkaa aamuin illoin ja papanoiden ohella tulisi myös syöttää raakaruokaa, neuta tms. Jesh! Äippä on tähän asti syöttänyt 3 tl iltaisin, kun kyseinen tuote ei oikein ole maistunut. Itse asiassa nyrpistän kuonoani aina, kun sitä on ruuan seassa. Kehittäjät sanoivat myös, että kaikki öljy ei välttämättä ole imeytynyt niin kuin pitäisi, vaan on siirtynyt suoraan energiaan, mikä tietysti poistuu riehumisen kautta... Äippään tämä kolahti. Tuotteen kehittäjät olivat kiinnostuneita kuulemaan jatkosta, joten minusta tuli tavallaan Nutrolinin koekoira!

***

Voin paljastaa, että nyt uuden annosteluohjeen myötä turkkini näyttää erittäin paljon paremmalta, kiiltävämmältä ja tuntuu äippän käsissä jopa nahkealta. Hyvä juttu! Laitan kuvia sitten, kun taas jossain vaiheessa pysähdyn ja äippällä on kamera mukana.

Ilta- ja aamuviihdettä

Olen alkanut aina iltaisin viihdyttää isäntäväkeäni mitä erilaisemmilla tavoilla. Kantelen edelleen tavaroita, joihin minulla ei periaatteessa olisi edes lupaa (kengät, ulko- ja alusvaatteet) ja nyt uuden uutukaisena olen myös keksinyt mainonnan mainion vaikutuksen: tällä tavalla voin kätevästi ilmoittaa, mitä haluan joululahjaksi. Äippä ja iskä ovat kuulemma ajatelleet jotain muuta, mutta katsotaan nyt...

Selvä vinkki: joululahjatoive

***

Iltaviihde numero2 on leikkiminen enon antamalla narupallolelulla, jota pienenä en jaksanut edes nostaa. Kravatin tekeminen narupallosta etenee suurin piirtein näin: heilutan palloa niin, että se paukkuu joko kylkiäni tai päätäni (ja joskus myös huonekaluja...) vasten, ähisen ja puhisen, asettelen pallon taas uudestaan, kiepautan ympäri ja näin tadaa, kravatti on valmis. Jään yleensä istumaan suoraan television eteen ja katson äippää ja iskää vuorotellen, josko saisin jotain huomiota. Hampaat vain vilkkuvat ja suusta kuuluu kikatusta. Äippä sanoo, että jos meno jatkuu tuollaisena, meillä ei kohta ole televisiota, jonka edessä istua....

Kravattisolmu, ottakaa mallia

Joku saattaa olla ylpeä

***

Uhmastani (kyllä, jatkuuu edelleen) huolimatta, osaan näyttää kiintymykseni, yleensä rajusti, mutta tänä aamuna hieman hellemmin. Tämän hetken aamuruokailuni etenee siten, että iskä (välillä äippäkin) antaa ruuan, käyn nuuskaisemassa sitä, syön vähän ja käyn tarkastamassa molempien olinpaikan, minkä jälkeen ehkä käyn syömässä loput. Tänä aamuna äippä taas tuli tarkistamaan, etten taaskaan ollut syönyt loppuun ja huomasi tämän ihanan eleen. Vihdoinkin pystyin näyttämään sen, minkä uhmaltani kerkeän eli rakkauden osoituksen. Hyvä, ettei jäänyt sen vuoksi kotiin...

Aamuinen rakkaudenosoitus

Voi hot ja spot

Niinhän siinä kävi, että parin tunnin lenkki sateisessa luonnonpuistossa sekä treenit useaan kertaan kaatosateessa koituivat miltei kohtalokseni. Päälläni oli tuolloin huomioliivit (piti olla hengittävät) ja niiden päällä valjaat. Sunnuntaiaamuna iskä huomasi rapsuttaessaan minua, että hänen sormensa osuivat johonkin iljettävään. Iskä pelästyi pahanpäiväisesti (lähinnä inhotuksesta) ja pyysi äippää katsomaan, mikä minulla oli. Äippääkin puistatutti, kun huomasi kaulassani, lavan yläpuolella pyöreänmuotoisen karvattoman ja kostean läntin. Sitä ympäröi punainen alue ja äippälle tuli mieleen hotspotj tai joku punkin aiheuttama reaktio, kun alueen keskellä oli pieni pisto. Alue ei haissut millekään. Saimme varattua lääkärille ajan ja hän totesikin tämän olevan tyypillinen hotspot, joka ei kuitenkaan ollut vielä edennyt niin pitkälle, jotta se olisi ruvennut haisemaan.

***

Tämä lääkärikerta olikin aika erikoinen, kun en ollut kyseistä tätiä ennen tavannut. Yleensä menen heti moikkaamaan, mutta tällä kertaa ei kiinnostanut. Äippä arvelee sen johtuvan siitä, että olin nyt ensimmäistä kertaa lääkärissä ihan oikeasti kipeänä tai sitten syynä vain oli "henkilökemiat" minun puoleltani. Äippä toivoo hiljaisesti, ettei minulle kehity jarrunappulaa eläinkäärin oven kohdalla, kun painan sentään jo 27 kg. Lääkäri sai puhdistaa ja tutkia minut ihan rauhassa, vaikka yleensä hotspot-alue on niin kipeä, että koirat käyvät tosi kuumina. Lääkkeinä toimivat 13 vrk:n antibiotti Kefavet, maitohappobakteerit, Betadine puhdistukseen sekä Canofite ja Viatop alueen paikallislääkitykseen ja kutinan estoon. Pahemmin en ole muuten raaputellutkaan...

Ai, kun sattuu..

Karvat ajettiin pois, joten nyt tämän näkee naapuritkin...

Tänä aamuna alue oli jo vähän parempi, joten antibiotit ovat tehonneet. Rupea ei kuitenkaan saisi kovin nopeasti tulla, kun se bakteeri työntyy silloin sisäänpäin. Onneksi kyse ei ole mistään tarttuvasta taudista, niin saamme käydä treeneissä ihan normaalisti.

Apulainen

Tässä olen, tosi söpöläinen ihan rauhassa (muka) ja väsyneenä... Kuvasta voinee arvata tämän päivän aiheen...
***

Saldoina iskän pleiseri (tuli käymään nopeasti sisällä, vaikka oli jo lähtenyt töihin, suutuin ja räätälöin hihan uuteen uskoon), äippän kengät (oli juuri kaivanut ne vaatekaapista ja pohti, laittaisiko ne sinä aamuna jalkaan, ei laittanut ja lopputulos oli minun muokkaamani), iskän sukat, joiden päähän teen reikiä ja mitäs vielä. Sattuuhan sitä. On se ihme, jos en kelpaa kirjoittamaan äippän gradua tai edes auttamaan siinä tarvittaessa, kun eräänä päivänä olin tehnyt muistiinpanoja koko päivän... Lisäksi autan tarvittaessa myös pyykkienlaitossa: tuon sekä likaisia että puhtaita (usein) sukkia sekä ulkoiluvälineitä, kuten hanskoja, valjaita, pitkiksiä ym. Olen tehokas. Äippä arvelee, että olen ottanut esineruudusta mallia ja havainnut kannattavaksi kanniskella äippän ja (useimmiten) iskän tavaroita. Saan siitä tietysti palkan.

***

Kisoihin emme ilmoittautuneet, kun elämme tällä hetkellä epävarmoja aikoja. Muuten koulutus etenee lähestulkoon samaan tapaan. Luoksetuloa (sekä sivulle että eteen) harjoitellaan nykyään ruokapalkalla, kun en tehnyt patukkavireessä yhtään mitään. Toljotin vain. Äippä ihmetteli moneen kertaan, että onko minulta mennyt kenties kuulo tai taju, kun en reagoinut hänen pyyntöihinsä, mutta asia paljastui miltei vahingossa. Nakit mukaan ja treenaamaan ja tadaa, äippän ei tarvinnut kuin vähän pihistä, että "maahan" ja olin jo maassa, siltikään ennakoimatta. Muuten tämän ajanjakson käskysanat ovat kutakuinkin käyttöjärjestyksessään tässä: Ei!, Ei pure!, Riittää!, Maahan!, Seis!, Hieno! ja Taitava!. Äippä huomasi viikko sitten tämän negatiivisen asenteen treenaamista kohtaan ja päätti hillitä kiukkuaan kehumalla minua enemmän ja vaatimalla hiljaisesti asioita, jottein tuplatripla-käskyjä satelisi. Tähän uhmaan meinaan vaikuttaa jos jonkinmoinen asia ja vaikka energiaa riittää, se kuitenkin kohdistuu sähläämiseen ja kuulen käskyt ilmeisesti vähän sinnepäin.

***

Sisäriehumista.. Saako edes vähän vaan purra...? Tämä on siitä hellimmästä päästä...

***

Onneksi tätä kaikenaikaista energiaa pääsee vapauttamaan luonnonpuistoihin, joissa useimmiten saan olla vapaana. Tietenkään, näiden pitkien vaellusten jälkeen, vaikka kuinka juoksen ja telmin, en ole tipan vertaa väsynyt... Lenkittäjät kiittää :)

3. sija!

Sunnuntaiaamu käynnistyi hieman huonovointisena mahan luristessa ja ruokakaan ei maittanut ollenkaan. Ilmassa oli selvästi kisajännitystä. Epäviralliset tottelevaisuuskilpailut käytiin eilen iltapäivällä, osin auringon paisteessa, osin sadekuuron alla. Äippää jännitti myöskin, kun ei tiennyt, miten homma oikein toimii ilmoittautumisen jälkeen. Yllätyksenä tuli se, ettei epävirallisissakaan kisoissa saanut palkata kesken liikkeen, vaan vasta sitten, kun tuomari on hyväksynyt suorituksen sanomalla "kiitos". Tunnin jouduimme odottamaan, kunnes kisat alkoivat tottiksen merkeissä. Äippä sai valita viisi liikettä, jotka suorittaisimme alueella ja ne olivat tietysti ne, joista oli saatavissa eniten pisteitä:

***

1. Luoksepäästävyys, jossa tuomari katsoo hampaat 15p.

2. Paikallamakuu, ohjaajan ollessa 2 minuuttia 30 metrin päässä 30 p.

3. Seuraaminen taluttimetta 40 p.

4. Liikkeestä maahanmeno 25 p.

5. Paikallaolo ja luoksetulo 30 metrin päähän omistajan sivulle 30 p.

***

Luoksepäästävyydessä pysyin hienosti sivulla, enkä hyppinyt tuomaria päin. Hampaat annoin katsoa tavalliseen tapaan ja siitä paukahtikin ainoat maksimipisteet. Paikallamakuussa äippä jätti minut tavallista kauemmas mitä olimme harjoitelleet, joten en ihan tajunnut, että kyseessä oli sama harjoitus. Nousin istumaan kaksi kertaa ja kummallakin kerralla äippä huusi erittäin selkeästi ja kuuluvasti "Maahan!" ja tottelin tätä kaukokäskyä erinomaisen hyvin. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan meitä rokotettiin viidellä pisteellä. Tällä käskyllä äippä turvasi myös vieruskoirien paikallaolon, kun kukaan muu ei liikahtanutkaan. Äippän mielestä suoritukseni oli silti upea, vaikkei ollutkaan täydellinen. Seuraaminen taluttimetta sujui myös hienosti, lukuunottamatta muutamaa hairahdusta sivulle päin. Kontaktia ei ollut pariin sekuntiin, mikä tiputti pisteitä kahden pisteen verran. Liikkeestä maahanmeno alkoi innokkaalla seuraamisella, mutta käskyn kuuluessa "Maahan!" tein liikkeen kuin hidastetusta filmistä. Äippä tietysti jäi katsomaan liian pitkäksi aikaa vetkuiluani ja pisteitä tippui neljä. Viimeisessä liikkeessä vire oli noussut jo sen verran, että käskyn kuuluessa "sivu!", säntäsin raketin lailla äippän luo, tein ylimääräisen ympyrän, keräsin huomionosoituksia kentän laidalla seisovilta ihmisiltä (etenkin iskältä) ja muistin vasta sitten tulla sivulle. Pisteitä tuli 27/30.

***

Kun palkintoja alettiin jakaa, niin kukas muu kuin iskä oli ensimmäisenä palkintopaikalla, vaikkei voittajiakaan oltu vielä ilmoitettu. Kotona iskä oli sanonut, että jos palkintoja jaetaan, niin hän on kyllä paikalla poseeraamassa :) Ja niinhän hän olikin, vaikka äippä yritti uskotella iskälle, ettei välttämättä olla palkintopallilla. Mutta kumma kyllä, yhteispistemäärä oli 126 (vain kaksi pistettä kakkossijasta) ja tulimme kolmasiksi!!! Upeaa ja mahtavaa näin nuorelta koiralta, sanoi tuomarikin!

***

Voittajat: borderit II, vehnis I ja minä III

Kolmosluokan voittaja!

***

Tokokisan jälkeen vuorossa oli näyttely. Match show:ssa ei tullut kunniaa eikä menestystä, vaan meidät rankattiin heti kättelyssä. Mutta eipä sillä väliä ole, kun tuomari ei ollut roduntunteva eikä näyttely myöskään virallinen. Tässä muutama kuva hieman apaattisesta suorituksestani.

***

Etsä viitsis koskee...

Tässä olen "juoksemassa" kehän ympäri... Ihmettelin vain, miksi äippä tuuppii koko ajan ja tölvii ylitseni...

***

Kotiin päästyämme sain nukkua ihan rauhassa koko illan. Väsytti todella paljon, kun vielä on tämä valeraskauskin päällä. Tosiaan, viimeisistä juoksuista on kulunut nyt sen verran, että pentujen piti syntyä noin viikko sitten ja nyt siis hoitelen niitä. En kuitenkaan ole ottanut mitään erityistä lelua pennukseni, vaan olen kotona apaattinen, ihmeellisen epävakaa (haukun taas joka rasahdusta) ja samalla tarve tulla ihan äippän ja iskän lähelle. Lisäksi maha ja nisät roikkuvat ja takapää on turvonnut. Pesäni sijaitsee olohuoneen pöydän alla (kuvassa) ja varapesäni seinän ja sohvan välisessä pienessä tilassa.

Kisat lähestyvät

Karkailuni toisten ihmisten luo (eivät todellakaan pyydä) on tällä hetkellä melko vakiojuttu. Oven avautuessa (ulko-ovi tai auton ovi) katson ensin, ketä voisin pelotella ja ryntään heidän luokse "tervehtimään", haukkuen tietysti. Tulen samantien takaisin äippän luo, mutta siihen lähtemiseen pitää puuttua. Nämähän ovat tietysti äippän mietteitä. Suunnitelma on seuraava: pitkään jälkiliinaan kiinni, karatessani tiukka Ei! ja nykäisy niin, että tuntuu ja lopuksi huomioni kiinnittyessä äippään, satelee kehuja ylenmäärin. Arvelevat yhdessä iskän kanssa, että tämä tehoaisi minuun, koska en tiedä, miksi niin ei saisi tehdä ja toisekseen en heti kerralla usko. Tämä on sitä uhmaa...

***

Vielä tuntemattomasta syystä söin iskän repusta muoviset kiinnittimet, joita olin levitellyt olohuoneen lattialle ja sohvalle (?). Mitäs jättävät sohvan päälle tavaroita. Äippän mukaan on täytynyt käydä erehdys eli olen ehkä syönyt kongiani (sekin oli rikki) sohvan päällä ja siinä sivussa vahingossa iskän reppua. Myös repussa olleet turvavyölenkit olivat vähän epämääräisen rähjäisen näköisiä. Iskää ei miellyttänyt äippän sympatiat. Miten näin onkaan päässyt käymään? Toisaalta, jos miettii sitä ihan koiran aivotusten kannalta, harmistuin kongini (se musta kongi, jota kantelen ja joka on erittäin rakas) rikkoutumisesta ja päätin kostaa turhautumiseni reppuun.

***

Protestoinpa muuten omistajieni lähtöä nykyään, ainakin silloin, kun heillä on kiire ja käyttävät vain nopeasti ulkona, antavat ruuan ja lähtevät. Haukahdan hätäisesti ja ryntään edes takaisin. Aiheita protestoimiseen löytyy myös silloin, kun minua ei huomioida. Silloin menen ja otan olohuoneen pöydän päältä minulle kuulumattomia tavaroita, muun muassa iskän juomapullon korkki, äippän kysienhoitoviilan, vessan roskiksesta pumpuleita ynnä muuta kivaa. Tämä tällainen aktiivisuus "lelujen" kantamiseen pitäisi tietysti hyödyntää ja palkita, koska esineruudussa joudun myöhemmin tuomaan mitä erilaisempia esineitä.

***

Viikon päästä sunnuntaina äippä päättää mennä kanssani epävirallisiin kilpailuihin sekä match showhun. Liikkeitä olemme nyt harjoitelleet jonkin verran, mutta loppukiri alkaa tänään.

***

Alokasluokan liikkeet:

1. Luoksepäästävyys: erittäin hyvä, jos en hypi tuomarin päälle ja ala vikisemään kaikesta siitä huomiosta.

2. Paikalla makaaminen: ihmeen hyvä

3. Seuraaminen kytkettynä: hyvä, mutta katsekontakti herpaantuu tällä hetkellä hieman liikaa, mutta paikka pysyy.

4. Seuraaminen ilman hihnaa: edellisen tavoin

5. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: tarvitsen tehostetun käskyn

6. Luoksetulo: erittäin hyvä

7. Seisominen seuraamisen yhteydessä: tarvitsen tehostetun käskyn

8. Estehyppy: Hypyn jälkeen pitää jäädä seisomaan, harjoiteltava vielä varmemmaksi

9. Kokonaisvaikutus: riippuu varmaan päivästä!

***

Mielenkiintoista tulee olemaan se, miten äippä saa motivaation ja vireen pidettyä yllä tai edes toimintakelpoisena. Viime toko-harjoituksissa meidät (terrierit + minä) laitettiin vierekkäin makaamaan ja omistajat, ketkä pystyivät, jättivät koiransa noin viiden metrin päähän. Äippä ajatteli laittaa varmuudeksi patukan viereeni, jotta paikallaolo olisi varmaa. Harjoituksen puolessa välissä yksi terriereistä ei pysynyt millään paikoillaan, jolloin omistaja lähti koiransa kanssa taakseni kävelemään. Siinä samassa kyynärpäät irtosivat maasta ja katsoin epäilevän näköisenä vuoroin terrieriä, vuoroin patukkaa. Ettei vaan tule sitä nappaamaan!!! Äippä sai komennettua minut takaisin maahan ja kehui minua motivoivasti.

***

By the way, äippä ilmoitti minut suoraan Voittaja 2008 -näyttelyyn. Aloitamme huipulta, koska aiempaa näyttelykokemusta ei ole kertynyt. Noissa epävirallisissa näyttelyissä pitäisi käydä treenaamassa, jotta en kulkisi nenä maassa jälkiä haistellen.

Lähtisitkö tämän neidin kanssa näyttelyyn?

Uusin harrastus viikonloppuisin:

Täältä tullaan!

Lehden koossa pitämistä täytynee vielä harjoitella...

1-vuotissynttärit!

Synttäreitäni vietettiin äippän tädin mökillä. Aamulla minulle laulettiin ja sain äippältä ja iskältä lahjaksi tuollaisen ison patukan ja pikkuserkku-seehveriltä pussillisen kuivattua kalkkunaa. Kiitos! Olin erittäin otettu kaikesta huomiosta niin, että korvat vain viistivät päätä ja tuhisin ja vikisin.

Kakku ihmisväelle, minulle herkkukongi pakastimesta.

Anna jo lupa!

Iltapäivällä suuntasimme metsään. Äippä ja iskä eivät voineet pysyä samalla suunnalla, joten jouduin ravaamaan heidän väliää moneen otteeseen. Ihan läkähdyin. Jossain vaiheessa iskä kyllästyi itse etsimään kanttarelleja, joten hän näytti muutamaa sientä minulle, että etsi näitä. Äippä ajatteli ihan selvälsti, että joopa joo, joten päätin tehdä työtä käskettyä, nuuskin vähän aikaa ja tökkäsin kuonollani sammaleeseen. Iskä meni samantien katsomaan, että mitä löysin ja siellä sammaleen alla oli kuin olikin iso kanttarelli! Hähää! Potut pottuina, jos naureskellaan. Uskomatonta, äippänkin mielestä. Sen jälkeen en tosin löytänyt yhtään kanttarellia, jolkotin vain ympyrää, kun he kävelivät perässäni ja ilmaisin saman paikan palkan toivossa... Miellyttämisenhalua selvästi, vaikka koko hommaa ei ole minulle edes opetettu. Loppujen lopuksi saalis oli pieni ämpärillinen kanttarelleja ja puolukoita, muutama desi mustikoita ja vadelmia sekä 27 punkkia, joista kiinni ehti seitsemän. Valkosipuli lopetettiin sopivasti juuri viikkoa ennen lähinnä siksi, kun äippä unohti ostaa sitä lisää, joten eipä ihme. Äippä sanoi, ettei enää ikinä mennä Itä-Suomen heinikoihin ilman punkkikarkoitetta! Toisaalta, punkin pitää olla vähintään 48 tuntia kiinni, jotta se ehtisi edes tartuttaa borrelia-bakteerin, jos nyt ylipäätään kantaa sitä, mutta tarkkana saa siltikin olla.

***

Synttäreiden kunniaksiä äippä vei minut taas rokotettavaksi ja sai punnittua minut samalla. Painoa oli nyt tasan 26 kg. Eläinlääkäri totesi, että olen hyvässä kunnossa ja pienet hammaskivet äippä voi rapsuttaa pois vielä, kun ne ovat pehmeät. Hän myös kehui minua kovasti, kun olin niin reipas ja tottelevainen rokotteita annettaessa. Sain siis 4-rokotteen (parvo, penikkatauti, tarttuva maksatulehdus ja kennelyskä) sekä samalla raivotautirokotteen. Ensimmäinen tulee uusia kahden vuoden kuluttua ja jälkimmäinen kolmen vuoden kuluttua, vai menikö se toisinpäin. Jos äippä vie minut isoihin koiratapahtumiin, pitää kennelyskä uusia usemmin (kerran vuodessa).

***

Maanantaina olin ensimmäistä kertaa tottelevaisuuskoulutuksessa (TOKO). Paikalla oli neljä kaltaistani, pentuiässä melkein kaikki. Minulla ei ollut sen suurempaa mielenkiintoa muihin koiriin, mutta ne pääsi vetämään luokseni. Syntyi vähän rähinää ja hampaiden irvistyksiä, kun hihnassa oltiin, mutta en aloittanut. Sitten äippälle sanottiin, että kannattaa olla nyt kovana, eikä päästää uhmaikäistä koiraa niskan päälle. Äippä kuitenkin ajatteli kovuuden sijaan olla johdonmukainen ja vain tarpeen vaatiessa kova, koska äippän oman päättelyn mukaan näistä tilanteista saattaa oikeasti tulla Tilanteita, jos tietyt piirteet toistuvat. Niin kauan, kuin saa pienellä komennuksella uskomaan, ei ole tarvetta suurennella asioita.

***

Teimme alkuun muutaman kontaktiharjoituksen, jonka jälkeen reenattiin seuraamista eri rytmeissä. Kontakti ei pysynyt koko aikaa, mikä johtuu siitä, etten saanut palkkaa riittävän usein, en jaksanut keskittyä noin pitkää aikaa (äippä ei ole tehnyt noin pitkiä harjoituksia) ja lisäksi satoi vettä. Muuten seuraaminen oli ihan mallikasta, mitä nyt äippä ei osannut tehdä täyskäännöstä hihna ja patukka kädessä :) Äippän mukaan alan olla jo sen ikäinen, että kouluttamisen voi aloittaa ihan tosissaan. Pentuaika on nyt ohi ja mikään ei taida mennä enää sen piikkiin, jos en jotain osaa. Tämän aikakauden tehtäviin (äippän) kuuluu seuraavat asiat: ole johdonmukainen, vahvista toivottua käyttäytymistä ja toimintaa, älä vahvista ei-toivottua käyttäytymistä (haukkuminen, revittäminen palkatessa, hyppinen ja innostuneisuus, kun sitä ei tarvita) sekä monipuolinen liikunta.

***

Tänään teemme pitkästä aikaa jäljen, jossa on peräti yksi kulma. Saa nähdä, miten menee. Jälki tehdään keitetystä possun sydämestä jossain nurmella, loppupalkkana on purkkiruokaa!! En malta odottaa...

Syyslenkki

Viime viikonlopun vahdin mummolan kettistä. Reissu meni kaikinpuolin hyvin, murinoita kettiksen puolelta ei ollut ja minäkin saatoin rauhoittua. Mutta kettistä täytyy silti aina joka käänteessä kytätä, ettei vain pääse livahtamaan ohitseni. Jos kettis aikoo tulla hirveellä rytinällä paikkaan x, asetun poikkiteloin hänen eteensä pitäen päätä alhaalla ja tuijotan. Yleensä kettis on päättänyt olla ohittamatta minua. Ja sehän passaa. Äippä tosin välillä antaa kettikselle luvan mennä minne haluaa ja sanoo minulle, että "älä vaani sitä". Tapahtuma on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se täytyy aina vain tehdä uudelleen ja uudelleen.

Mummolassa vallitsee eri säännöt kuin kotona, niin olen päätellyt, kun ovista täytyy koittaa rynniä, jotta pääsee sen kettiksen ohi ja ruokaa pitää puolustaa. En normaalisti puolusta (muuten minut kuulemma myytäisiin huutonetissä kahdeksalla markalla), mutta nyt kyseessä oli koiranpurkkiruoka, jonka mukana sain antibiotit. Koiranpurkkiruoka on maailman parasta ja ihmettelenkin, miksen sitä saa noin niinkun normaalistikin ruoaksi? Mummolan kettis tietysti haistoi tämän herkun olohuoneesta asti ja säntäsi hädissään hyppimään äippää vasten (kuten tapana on) kerjäämään (kuten tapana on). Minähän en siitä tykännyt, kun hyppii noin nenille (kirjaimellisesti), että päätin irvistää oikein todenteolla. Äippä yllättyneenä käytöksestäni laittoi homman jäihin ja menimme hetken päästä toiseen huoneeseen antibiotit mukana. Irvistys ei vakuuttanut kettistä (on liian perso ruualle) eikä oikeastaan äippääkään, kun näky oli hänen mielestään huvittava. Minä irvistämässä. Kuono oli kyllä rutussa, mutta en suinkaan näyttänyt pelottavalta. Ehkä se uskottavuus tulee myöhemmin, tilanteita lietsomatta..

Lauantaina teimme pitkän syyslenkin metsikössä. Kettiskin sai olla vapaana, kunhan sitä aina välillä palkkasi herkuilla. Metsässä alkaa puolukat olla kypsiä ja matkaammekin Itä-Suomeen tulevana viikonloppuna metsän antimia poimimaan. Siellä kuulemma on vielä mustikoita ja kanttarellejakin jäljellä.

Minulla on suuret valkoiset hampaat

Mummolan kettiksen motto: Jos et heitä, niin kohta haukun!

Ja haukunkin!

Malliposeeraus: liian pienet valjaat, takapää, jossa ei näytä olevan lihaksia, on liian alhaalla ja korvat sojottavat mihin sattuu. Äippä otti kuvan alamäessä kesken leikin ihme asennossa...

Metsän ainoa sienisaalis

Ps. Äippää kehoitettiin osallistumaan kanssani epävirallisiin toko-kilpailuihin syyskuun lopussa. Liikkeistä en osaa vielä kuin reilu puolet (luoksepäästävyys, paikallamakaaminen, seuraaminen kytkettynä ja vapaana sekä luoksetulo), mutta loput liikkeet (maahanmeno ja seisominen seuraamisen yhteydessä ja estehyppy) ehtii kuulemma kuukaudessa opettaa. Tulee kiire...

Se aika

Olen siitä hyvä seehveri, että annan leikata kynteni missä asennossa tahansa, harjata turkkini milloin vain, katsoa korvat ja hampaat sekä tassut. Tehkää mitä vain, niin aloillani pysyn. Sitten huomaan, että äippä kokoaa olohuoneen pöydälle pumpulipuikkoja, vanua ja korvanpuhdistusaineen. Käännän selkäni ja mietin, mihin tästä voisi lähteä. Katson iskään ja hänkään ei auta. Mitä teen? Äippä pyytää luokseen, mutta kierrän ovelasti olohuoneen pöydän taa ja sujahdan pöydän alle. En voi mitään niin inhotakaan, kuin korvien putsausta sillä aineella.

Etkö sä iskä tosiaankaan aio mua auttaa? Tämähän on hätätilanne!

Mikä pettymys. Onko tämä kohtaloni? Mietin vielä...

Vieraita tiedossa

Äippä kertoi eilen, että minun paras kaverini tanskandogi-serkku tulee huomenna kylään! Ollaan oltu pienestä asti kavereita ja serkun kanssa onkin kiva juosta ja kirmailla. Sisällä, ulkona, missä vaan. Saas nähdä, pysyykö iskän pystyttämä aita koossa... Ja mitähän hän pitää uudesta kodistani. Serkulla on vielä juoksut käynnissä (meillä alkaa yleensä samaan aikaan), joten en yhtään tiedä, millä mielellä se on. Ties vaikka tarjoaisi itseään taas... Viikonloppuun kuuluu siis paljon ärinää, joka on pennusta asti jäänyt kommunikointitapa, jolla ilmoitan olemassaolostani. Elopainoa kun on serkulla vähän enempi. Sunnuntaina vieraina ovat pienikokoinen palosammutin sekä hänen huoltajansa. Tämä on hyvää harjoitusta minulle. Viimeeksi kävin vähän nuuhkimassa ja lipaisemassa sammutinta ja sitten asetuinkin makuulleni vahtipaikalle oven eteen. Mitähän tällä kertaa. Täytynee varoa villitsemistäni ja tunkea luu suuhun.

Näitä vierailuja varten iskä on opettanut olemaan välittämättä ovikellosta. Soittaa aina sitä, kun tulee töistä kotiin. Äippäkin soittaa joskus. Ovikello siis tietää aina jotain kivaa, eikä vartioivaa haukkumista tarvita, saati sitten ovelle rynnimistä. Sitten onkin niitä tilanteita, jolloin äippä ja iskä ovat molemmat kotona ja kello soi. Wha? Kukas tänne vielä tulee? Yllättävä reaktio oli sekin, kun äippä yhtäkkiä sanoi iskälle "moikka!", tietyllä tavalla, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Nostin hämillään karvat pystyy, aloin puhisemaan, vilkuilin ympärille ja juoksin olohuoneen ja oven väliä edes takaisin. Taas yksi sellainen piirre, jonka olen ilmeisesti oppinut äippän lähtiessä johonkin. Johonkin sen takia, kun en tiedä, mihin se oikeasti menee. Lähtee aamulla ja sitten kun iskän kanssa kävelen ulkona hänen töistätulon jälkeen, äippä kyyköttää jossain pusikossa piilossa. Aika kumma juttu, miksei äippä voi vain tulla sitten sen jälkeen kotiin, kun iskä lähtee töihin, ei tarvitsisi piilotella. Nytkin on satanut ajoittain aika kovinkin... On sitten ainakin yksi meidän perheestä saanut raitista ilmaa :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

t. mää ite

Kaikki tai ei mitään

Kun minun kanssa ei ole puuhattu nyt erityisesti juuri mitään, niin onhan minun kehiteltävä itselleni jotain tekemistä. Omistajieni tullessa kotiin olen tehnyt heille yllätykseksi pumpulitaivaan äippän erinäisistä pehmoleluista. Ne on niin kivoja, kun saan etuhampailla ensin revittyä reiän johonkin kulmaan, sitten nututan vanut pisin kämppää ja lopuksi viimeistelen teon repimällä lelun totaalisesti. Iskän yllätykseksi osaan avata eteisen liukuovikaapin (johon iskä oli piilottanut yhden pehmoleluista) ja kiivetä sohvan päältä hakemaan pallon. En kaihda keinoja.

Eniten minua ihmetyttää se, että toisinaan saan auttaa äippää puutarhan hoidossa ja toisinaan en. Jälkimmäinen johtuu useimmiten oma-aloitteisuudestani. Katson ja seuraan, mitä äippä ja iskä puuhaavat ja jossain vaiheessa näytän omat taitoni. Puska-aitaa karsiessa tulin apuun ja nakersin oksia pois tieltä. Se oli hyvä. Myös männyn juuria revin myös hetken katsomisen jälkeen. Eivät tienneetkään, että olen näin tarkkaavainen! Mutta sitten sovelsin tätä taitoa muihinkin kasveihin, kuten katajaan, pioniin ja varsinkin humalaan, jota kävin syömässä myös pöydän päältä asti. Eivät tykänneet ja laittoivat minut sisään odottamaan. Humalahakuista hommaa, sanoi äippä. Viime viikolla seurasin äippän viinimarjan syöntiä ja päätin kokeilla itsekin. Äippä oli yllättynyt, kun kävin popsimassa ihan itse viinimarjoja, mutta ei tullut ajatelleeksi, että tästä tulee himo. Eihän niitä pakkaseen asti olisi riittänytkään...

Nuuh nuuh. Missä marja.

Poimin sen kuin lisko konsanaan pitkällä kielellään, antaumuksella.

Lauantaipäivänä sain luvan kaivaa kannon ylös. Siinä olikin hommaa, siksihän äippä pyysi minut apuun. Kaivoin juuria näkyviin ja äippä hakkasi ne kirveellä poikki.

Työn touhussa.

Mitäs tälle pitäis tehdä?

Eksää äippä voi yhtään tulla auttaa?
Tässä se on kokonaisuudessaan: los kanto.

Minullahan kaikki tapahtuu nyt periaatteella "joko keskityn tai sitten en - kaikki tai ei mitään". Sunnuntaina tarkkaavaisuus oli ihan huipussaan, kun en edes huomaa kania, joka spurttasi rakettina ohitseni 3 metrin päästä. Olin siinä nutustamassa keppiä aidan ulkopuolella, kun iskä yhtäkkiä varoitti äippää: "varo... pupu... juoksee.. koira kii", jolloin pupu oli jo tiessään. Äippä ja iskä katsoivat toisiaan silmät suurina ja ihmettelivät, että mikähän näkökenttäpuutos minulla oikein on. Tai sitten en ole vain niin altis ympäristön ärsykkeille.

Eilen olimme äippän kanssa ensimmäistä kertaa tauon jälkeen susitreeneissä ja kyllä täytyy sanoa, että olin jo odottanut tätä hetkeä. Omatunnon soimatessa hän haki minut autosta tietämättä ollenkaan, miten toimisin näin pitkän tauon jälkeen (sunnuntaina minua ei meinaa napannut mikään muu kuin kepin syönti), mutta yllätyksekseen olinkin vastaanottavainen ja käskyjen suhteen odottavainen. Katsojatkin sanoivat minun keskittyneen paljon paremmin kuin ennen kesää. Tällä kertaa harjoittelimme ja kertasimme sivullemenoa, tulemista ja seuraamista. Seuraaminen oli suoraa ja pidin hyvän kontaktin äippään. Pysähtyessä istuin äippän viereen heti, mutta sitten lähdössä (ensimmäisellä askeleella, polven noustessa ylös) nyökkäsin ja katse kävi maassa (tapahtuu nykyään joka kerta). Tämän äippä kertoikin ohjaajalle, että kontakti täytyy korjata niin, että pidän sen koko ajan yllä, enkä nyökkäile lähdön merkiksi. Kotiläksynä onkin syvän kontaktin pitäminen seuraamisliikkeeseen lähtiessä. "Tule"-käsky oli tehokas, mutta suoraan tulemisen sijaan suuntasin automaattisesti oikealle. Lähinnä sen takia, kun äipppä on palkannut aina oikealta ja ennakointi on voimistunut. Toisena kotiläksynä onkin saada minut tulemaan keskelle eli äippän tulisi palkata nyt vasemmalla kädellä niin kauan, kunnes liikkeeni on korjaantunut. Tämän jälkeen seuraa jalanali-harjoitus: koira odottaa "tule" -käskyä, ohjaajalla on palkka (pallo tai patukka) selän takana, käskyn jälkeen ohjaaja avaa portin (nostaa toista jalkaa ylös sen verran, että koira pääsee ali ja heittää palkan taakseen. Helppoa kuulemma, kunhan sen ensin opettaa minulle, etten rynnin äippää päin. Harjoitusta suunnitellessa omistajan tulee tarkistaa koiran koko, että se siis mahtuu jalan ali.

Treenien jälkeen: onnellinen minä!

11kk

Eilen tuli jo 11 kuukautta mittariin! Kuukauden päästä on kuulemma kemut. Samoihin aikoihin tai viimeistään 1,5-vuoden ikään mennessä minut pitäisi taas viedä doupattavaksi eläinlääkäriin, jossa otetaan viralliset lonkka-, selkä- ja kyynärkuvat. Seuraava SPL-näyttely on Kurikassa, jonne äippän tekisi mieli kovasti mennä, joten kuvat otetaan ehkä vasta tämän jälkeen (näyttelyissä ei saa olla doupattuna). Se onkin hyvä, jotta ehdin treenata itseni näyttelykuntoon ja saada karvan kiiltämään.

Säkä: kasvattajan mielestä oikein hyvä ja näyttelyyn sopiva.

Paino: vähäisestä liikunnasta johtuen tuli 2 kiloa lisää, tekee yhteensä 26,7 kg

Mieliala: säännöllisen epävakaa, vaihteluväli alakuloisuudesta hepuleihin

Käytös: energinen, valpas ja kaiken kuuleva, treeneissä erittäin vastaanottavainen ja innokas

Fyysinen kunto ja olotila: ehkä vähän huono, juoksujen 1. vaihe loppumaisillaan

Karva: kuiva ja sitähän lähtee, doupattava öljyllä

Tehtävät: vahdi ja komenna ohikulkijoita

Jätettynä parvekkeelle. Ulvon kovasti. Tahtoo pois.

Luu ei kiinnosta, jos olen laumastani erillään. Keppiä tosin söin mielelläni ja siinä samalla vähän terassiakin. Lisäksi haukuin aluksi kaikille äänille, kun nyt äänet tulevat "samasta tasosta" kerrostaloon verrattuna... Haukun myös öisin.

Piha, johon olen kaivanut kolme kuoppaa (näkymä ennen sitä)

Pentuharja ei riittänyt näiden tuppojen harjaamiseen. Miettikää, kun tämä läjä on ripoteltuna meidän kotiin!

Juoksuista johtuen jokainen rasahdus ja muut uudet yllättävät äänet/liikkeet tulee haukkua karvat ylhäällä ja samalla mulkoilla äippää, joka ei ole vielä tähän mennessä ollut kiinnostunut havaitsemistani uhista. Piti oikein kasvattajan hoitopennullekin näyttää (huom! heidän pihallaan..), kuka oikein olen. Äippän mielestä ei olisi ollut paljoa kerrottavaa... Sanoi myös, että taidetaan mennä sunnuntain markkinoille, jotta saisin taas kokemusta ihmisvilinässä. Toisaalta, enhän minä koskaan käyttäydy huonosti ihmispaljoudessa, vaan juuri silloin, kun olemme lenkillä ja vastaan tulee koko lenkin aikana vain yksi viaton ihminen. Kerään mainetta rodulleni...

Olen muuten oppinut, että auton hiljentäessä vauhtiaan pysähdymme varmasti johonkin ja saavumme kivaan paikkaan. Siispä aloin vinkumaan jokaisessa risteyksessä varmuuden vuoksi, ennen kuin opin uuden asuntomme osoitteen. Nyt vingun vain kolmessa viimeisessä ajaessamme kotiin Veikkolan suuntaan, mutta muuton aikana inisin myös Espoon suuntaan. Iskä sanoi lopulta, ettei vanhalle asunnolle kannata enää ulista, kun uusi on paljon mukavampi. Viimeistä kertaa, kun kävimme lapsuuden kodissani, en enää osoittanut kaipausta sinne. Se oli sillä selvä.

"Mukana" maalikaupassa. Minulla olikin tärkeä osa: vahtia sen aikaa tavaroita, kun äippä ja iskä olivat asioilla. Eivät ulkopuoliset kuitenkaan tienneet, että ratin takana on superkiltti teini-ikäinen seehveri!

Tässä jätetään hyvästit lapsuuden kodilleni. Heippa!

Viikonlopun aikaansaannokset

Nyt vihdoin saan tulla sisälle asuntoon, kun tähän asti jouduin päivystämään ulkona kytkettynä. Iskä ja äippä ei jostain syystä halunneet angora-seiniä. Vapaaksi kun pääsen, niin mielitekojani on juosta rakettina takapihalta etupihalle (opin reitin kerrasta, naapurin asunto välissä) ja toisin päin. Tämä on ikäänkuin sitä paljon puhuttua karkaamista. Maalausurakka oli perjantaina loppusuoralla ja lauma päätti jäädä ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiin. Ensimmäisen yön nukuin siskonpedillä, kun muualle ei mahtunut. Makuuhuoneeseen ei muutenkaan ole mitään asiaa, mutta nyt se oli juuri maalattu, joten he laittoivat patjan olohuoneeseen. Aaamuyöstä kömmin äippän ja iskän sänkyyn, niin kuin lapsi konsanaan. Seuraavaa yötä varten iskä oli koonnut uuden sängyn makuuhuoneeseen ja jouduin jäämään vahtiin oven ulkopuolelle. Vahdin koko yön. Ensin puhisin alkuyöstä ja sitten viiden aikaan haukuin tosi kovin, kun ulkona oli liikettä.

Pelottaa muuten päivisinkin. Saan äippän mielestä mörkökohtauksia, kun haukun pusikkoon ja siellä ei ole "ketään". Lisäksi vahdin pihalla seinänaapuria ja ohikulkevaa valkoista karhua, joka ei näe (no ehkä vähän) eikä kuule (ainakaan paljoa). Se haukkuu parin asunnon päässä ja aluksi minun oli vaikea tietää, mitä se oikein sanoo, joten vastailin sille, minkä kerkesin. Enää ei tarvitse.

Muutamassa päivässä karvaa on lähtenyt valtavina tuppoina ja olen tullut muuten suhteellisen tasapainottamaksi yksilöksi ja sehän taas enteili juoksuja. Nyt siis toiset juoksut alkoivat 10 kk ja kolmen viikon ikäisenä. Tähän samaan syssyyn käännän kuunteluaseman toisaalle ja haistelen jälkiä ehkäpä löytääkseni jotain mielenkiintoisempaa. Eilen keskiyöllä äippä päästi minut vapaaksi autosta, kuten yleensä ja siinä samassa näin hirveän tunkeilijan pihalla. Lähdin jahtaamaan tunkeilijaa haukun kera ja iskä ihmetteli, miksi äippä huusi vain muutaman kerran saadakseen huomioni (ei saanut). Tunkeilija oli jänis, joten äippä tiesi (iskän mukaan äippä "tiesi"), että tulen takaisin. Lisäksi äippä oli jostain lukenut, että jos ei halua, että koira lähtee riistan perään, sitä ei huudella kesken matkaa takaisin ja mennä esimerkiksi hakemaan. Saalista ei siis pidä tehdä mielenkiintoiseksi. Päinvastoin, huomioimattomuus toimisi parhaiten ja laumasta "karkottaminen", jos muu ei auta. Tietysti on niitä koiria, joita ei kiinnosta nämä ihmisten sotasuunnitelmat. Niin, siis huomion kiinnittäminen leikkiin (minun kohdallani) toimii h-hetkellä parhaiten, jolloin unohdan oikean saaliin. Tai olosuhteiden pakosta (vilkas liikenne yms.) omistaja joutunee tekemään kaikkensa, jottei koira jää esimerkiksi auton alle, mutta nyt kyseessä oli pimeä parkkipaikka vanhan asunnon vieressä. Samalla periaatteella äippä laumanjohtajana ei huutele minua metsälenkillä (milloinkohan viimeeksi olen sellaisen saanut), vaan lauma seuraa johtajaa, ei toisinpäin. Saa nähdä, miten kauan nämä äippän teoriat pitävät kutinsa.

Tapaturmiakin sattui. Lauantaina varvas jäi temutessa ilmeisesti terassilautojen väliin ja parkaisin kovin säikähdyksestä. Haukahdin äippälle kerran ihan vaan varmistaakseni, ettei enää työnnä varpaitani lautojen väliin... Sunnuntaina ramppasin hihnan kanssa terassilta sisään ja toisinpäin, kunnes viimeisen kerran lähdin oikein vauhdilla ulos. Hihna jäi kiinni oven alle, jolloin vedin tavallaan itse oven perässäni kiinni, häntä välissä *Pum Pum*. Huusin nyt niin veret seisauttavasti, että koko kylä kuuli. Iskäkin ihmetteli, että miksi äippä nyt tuollai laittoi ovea kiinni, mutta äippä sai oikaistua asian, iskälle. Itse en ollut niinkään varma tästä motiivista. Järkytyksestä en voinut hetkeen edes liikkua. Tärisin kauttaaltani jonkin aikaa ja pidin häntää alhaalla, mutta ilmeisesti mitään ei mennyt ainakaan poikki.

Koiranelämää 10kk

Oho. Unohtui julkaista... Tulipa pitkä väli kirjoittamiseen, kun on ollut kaikkea puuhaa. Energia on lähinnä mennyt ympäristön vahtimiseen ja äippän ja iskän touhujen seuraamiseen, ei ole helppoa pysyä nyt niiden perässä. Enää siis ei makoilla sohvalla (huom! minä en makaa...), vaan kiidämme paikasta toiseen. Tosi ailahtelevaista porukkaa... Juhannus vietettiin iskän mummin mökillä saaristossa, jossa vahdittavia oli palosammuttimen kokoisesta ihan aikuisen mittaan. Enimmäinen venekyytikin tuli koettua. Tosin kesken soudun aloin hirveästi ulista ja haukkua ja sitä touhua kesti koko saaren ympärimenon ajan. Se ei suinkaan ollut mitään mukavaa yhteislaulua, vaan yritin merivartiostolle ilmoittaa, että tulee hetimmiten pelastamaan minut. Ei tullut.

Äippällä ja iskällä on nykyään sama sukunimi, joten olemme nyt kaikki saman nimisiä. Enpä olisi arvannut, että tämän touhun takia sitä joutuu koirahoitolaan yli viikoksi. Ensimmäinen loma ilman minua ja vielä näin pitkän ajan, mitenköhän ne pärjäsi? Ikävöiden ilmeisesti minua, kun ottivat Italianmallisesta seehveristä kuvan (kuva tulee myöhemmin). Kaikki koirat kulkivat siellä vapaana jäämättä auton alle, mikä paratiisi. He ostivat minua varten ovikyltin (ilmeisesti italialaisia varten, muut eivät ymmärrä), joka varottaa olemassaolostani (kuva päivitetään myöhemmin). Nostankin muuten nykyään sellaisen uhmakkan haukun, että varuillaan kannattaa ulkopuolisten olla. Olen myös itse varuillani niin kauan, kunnes vieraat ovat astuneet sisälle ja minulle tulee sellainen malttamattomuus-vikinä-tosikiva-tosikiva -vaihe, jolloin kaikki vieraat ovat tervetulleita meille. Äippä epäilee, että haukku taitaa olla ainoastaan lumetta...

Aika koirahoitolossa sujui kuitenkin tosi hyvin. Olin muiden suht samanikäisten pentujen kanssa samoissa tiloissa ja meno oli arvatenkin vauhdikasta. Oltiin koirahoitolan lempi ryhmä. Koska kukaan pennuista ei ottanut pomon roolia itselleen, vaihtelimme keskenämme sitä päivittäin. Näin jokainen sai olla yhden päivän pomona, reilua. Yritin saada vähän raskasrakenteisempaa bullmastiffia juoksemaan kanssani, mutta se ei onnistunut viikonkaan yrityksen jälkeen.
Iskä haki minut heti maanantaiaamuna ja kyllä kummistuneena katsoin, että voiko tämä olla totta. Ulkonäöltä en heti tunnistanut (oli sen verran tumma?), mutta heti hajun saatuani meinasin revetä liitoksistani! Kävin vielä sanomassa 'heippa' (tönäisemässä hoitajani) ja sitten kotimatka alkoi kuumassa haisevassa autossa. Olin tietysti piehtaroinut siellä kakassa sun muussa.

Koiranelämää viikon verran ja kyllä uni maittoi kotona. Iskä arveli heti, että aika koirahoitolassa teki tehtävänsä, kun olin paljon itsenäisempi (hyvä!) ja kontaktia en ottanut enää samalla tavalla (huono!). Tietysti parissa päivässä tajusin, että tämä muutos on tältä osin pysyvä ja minusta tuli hirmuisen hellyydenkipeä. Kiehnään mieluusti patjallani tassut kohti kattoa ja vääntelen ja päästän mouruavia (?) ääniä, kun äippä tai iskä antaa minulle huomiotaan.

10-kuukauden kunniaksi äippä yritti punnita minut, mutta vaaka näytti vain erroria. Eläinlääkärissä käydessäni vaa'an lukemat olivat edelleen 24,7kg. Tarkoittaakohan se 24/7 energiankulutusta? Kutina oli ilmeisesti hellittänyt koirahoitolassa ja turkkini näyttääkin huomattavasti paremmalta. Myös eläinlääkäri oli samaa mieltä: paranemaan päin, kunhan ruokavaliota pidetään vielä 10 viikkoa yhden hiilihydraatti- ja proteiinilähteen varassa. Tällä hetkellä se siis on perunaa ja kanaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Äippä ja iskä ovat tulostani asti hakeneet kämpän täyteen pahvilaatikoita ja siirtelevät tavaroita sinne ja tänne. Muutamme kuulemma siihen paikkaan, jossa telmin jackrusselin kanssa sisällä ja pihalla ja siinä lomassa söin sen ruuat. Ei tykännyt. Minulle tulee ihan oma vahdittava piha, jossa ei vielä ainakaan ole mitään aitoja :) Tämä taitaa olla suomalainen paratiisi.

Kuvia lisätty

Lisäsin pari kuvaa 9kk-tekstiin...

Lääkäritädin huoneessa

Ensinäkemältä lääkäri ei ollut ollenkaan huolissaan karvattomista länteistäni, vaan puhui jotain ruoka-aineallergiasta. Sitähän minä olen yrittänyt tässä jo 9 kuukautta sanoa, että kutittaa niin vietävästi! Olen siis ihan itse nututtanut karvani pois ja tehnyt hyttysen piston näköisiä jälkiä. Nyt pari kuukautta pitäisi saada yhtä proteiinilähdettä sekä yhtä hiilihydraattilähdettä ja kokeilla sillä, josko kutina loppuisi ja läikkiin kasvaisi karvat takaisin. Toisin sanoen, nyt loppui papanan syönti!

Äippä on nyt kieltänyt rapsuttamisen, mutta silti minulle jää päivisin noin 9 tuntia rapsuttamisaikaa. Raapenäytteissä näkyi olevan aika lailla hiivaa, ylläty yllätys, joten saatiin lääkeshampoota siihen. Äippä epäili alusta alkaen, kun korvassani oli hiivaa (pienenä pentuna), että mitä jos sitä on koko elimistössä ja "tadaa"! niin sitä onkin. Saattanee olla lähtöisin esimerkiksi pölypunkeista, joita voi olla pitkään varastossa säilytettyjen ruokasäkkien seassa, siihen stressi päälle (kuten äippän ja iskän pitkät työpäivät tms.) sekä pienentynyt vastustuskyky ja näin hiiva on valmis pulpahtaakseen esiin. Teorioita on myös useita muita, mutta toivotaan, että näillä hoidoilla paranen.

Äippä kertoi myös lääkärille, että syön aika paljon, mutta missään ei sitä näy. Lääkäritäti epäili vilkkaaksi, jolla ruuansulatus ei ole niin tehokasta, jotta kaikki syömäni papanat imeytyisi kunnolla ja jäisi kylkiin. Johtuukohan tämä epäily siitä, että nuuskin tehokkaasti koko lääkärin huoneen läpi, söin johtojen seasta pudonneita papanoita ja siinä sivussa jotain muutakin, enkä siis pysynyt äippän toiveiden mukaan paikoillani. Lisäksi olin tosi valpas, kuulin joka rapsahduksen ja haukuin tietysti kaikki ovesta sisääntulijat ja uloslähtijät ja myös olijat. Ihan vaan siksi, että tietävät, että olen täällä. Jos joku jäi ihastelemaan minua, eli tuijotti minua, hyökkäsin päälle siinä uskossa, että minut haastettiin leikkiin. Ai, ei tänään. Eivät selvästi tienneet, että hyökkään oikeasti. Äippä on ollut erittäin tyytyväinen, kun on saanut kanavoitua energiani leikkiin ja yhdessä tekemiseen ulkona, ei sisällä, joten nämä arjesta poikkeavat tilanteet tulevat joka kerta yllätyksenä: "Ai, ei se pysykään rauhallisena paikallaan, niin kuin kotona??". Mummolassa sama juttu. Tekemistä riittää! Ainiin, se kameran johto jäi ilmeisesti mummolaan viime reisulta, joten laittelen kuvia sitten torstain jälkeen.

9 kk

Perjantaina täytin 9 kuukautta ja painoa oli nyt 24,7 kg. Ihmettelen vain, miksi painoa on tullut vain 600 g kuukauden sisällä.. Tämän lisäksi äippä kiinnitti huomiota minun nivustaipeisiini, joista oli molemmilta puolilta lähtenyt karvaa. Ihokin on punainen ja lisäksi melkein koko alueella on pieniä hyttysen piston näköisiä täpliä ja rapsutusjälkiä. Voi voi voi. Tänä aamuna keinussa äippän käteen jäi karvatuppoja, kun huomasi korvan kärjissä kuivettuneen kohdan. Kutittaa hirveästi ja äippä soittikin heti eläinlääkärille ajanvarausta varten. Huomenna otetaan raapenäytteet ja toivottavasti myös verikokeet, jotta saadaan suljettua tietyt sairaudet ja allergiat pois. Madotus tapahtuu huomisen lääkärireissun jälkeen.

Mä oon nututtanu iha ite...

Äippä ja iskä ovat yrittäneet saada minua uimaan jo pitemmän aikaa. Tutustuminen alkoi ihan vain tassujen veteen laittamisella ja siitä sitten polvitaipeisiin asti. Mielelläni en veteen mene, kun olen hieno neiti, mutta frisbeyllä minut saa mihin vaan, paitsi ihan uimaan asti. Äippä tekikin niin, että antoi iskälle laiturille frisbeyn ja kehotti sillä härnäämään minua syvemmälle. Onnistuihan se, mutta frisbey oli kellumatonta tyyppiä ja se tipahti suustani. Sukelsin saman tien hakemaan sitä, mutta kun huomasin, ettei nyt ollakaan enää rannassa, jouduin melkein kauhun valtaan. Yritin kiivetä laiturille, mutta äippä ohjasi minut rantaan ja kehui kovasti. Testattiin vielä toinen kerta, jottei minulle jäisi pelkoa. Kaappasin frisbeyn suuhuni ja vein sen saman tien rantaan. Lopulta heiteltiin frisbeytä ihan vaan rantavedessä. Laittelen kuvia myöhemmin, kunhan äippä ensin löytää sen kameran piuhan. Ihme tapa hävitellä tavaroita...

Nätti koppi, eikö?

Ja äkkiä rannalle...

Jos ei saa koppia, joutuu kahlaamaan suu auki frisbeytä tavoitellessa ja siinä kastuu...

Ja lopuksi puistelu...