Syyslenkki

Viime viikonlopun vahdin mummolan kettistä. Reissu meni kaikinpuolin hyvin, murinoita kettiksen puolelta ei ollut ja minäkin saatoin rauhoittua. Mutta kettistä täytyy silti aina joka käänteessä kytätä, ettei vain pääse livahtamaan ohitseni. Jos kettis aikoo tulla hirveellä rytinällä paikkaan x, asetun poikkiteloin hänen eteensä pitäen päätä alhaalla ja tuijotan. Yleensä kettis on päättänyt olla ohittamatta minua. Ja sehän passaa. Äippä tosin välillä antaa kettikselle luvan mennä minne haluaa ja sanoo minulle, että "älä vaani sitä". Tapahtuma on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se täytyy aina vain tehdä uudelleen ja uudelleen.

Mummolassa vallitsee eri säännöt kuin kotona, niin olen päätellyt, kun ovista täytyy koittaa rynniä, jotta pääsee sen kettiksen ohi ja ruokaa pitää puolustaa. En normaalisti puolusta (muuten minut kuulemma myytäisiin huutonetissä kahdeksalla markalla), mutta nyt kyseessä oli koiranpurkkiruoka, jonka mukana sain antibiotit. Koiranpurkkiruoka on maailman parasta ja ihmettelenkin, miksen sitä saa noin niinkun normaalistikin ruoaksi? Mummolan kettis tietysti haistoi tämän herkun olohuoneesta asti ja säntäsi hädissään hyppimään äippää vasten (kuten tapana on) kerjäämään (kuten tapana on). Minähän en siitä tykännyt, kun hyppii noin nenille (kirjaimellisesti), että päätin irvistää oikein todenteolla. Äippä yllättyneenä käytöksestäni laittoi homman jäihin ja menimme hetken päästä toiseen huoneeseen antibiotit mukana. Irvistys ei vakuuttanut kettistä (on liian perso ruualle) eikä oikeastaan äippääkään, kun näky oli hänen mielestään huvittava. Minä irvistämässä. Kuono oli kyllä rutussa, mutta en suinkaan näyttänyt pelottavalta. Ehkä se uskottavuus tulee myöhemmin, tilanteita lietsomatta..

Lauantaina teimme pitkän syyslenkin metsikössä. Kettiskin sai olla vapaana, kunhan sitä aina välillä palkkasi herkuilla. Metsässä alkaa puolukat olla kypsiä ja matkaammekin Itä-Suomeen tulevana viikonloppuna metsän antimia poimimaan. Siellä kuulemma on vielä mustikoita ja kanttarellejakin jäljellä.

Minulla on suuret valkoiset hampaat

Mummolan kettiksen motto: Jos et heitä, niin kohta haukun!

Ja haukunkin!

Malliposeeraus: liian pienet valjaat, takapää, jossa ei näytä olevan lihaksia, on liian alhaalla ja korvat sojottavat mihin sattuu. Äippä otti kuvan alamäessä kesken leikin ihme asennossa...

Metsän ainoa sienisaalis

Ps. Äippää kehoitettiin osallistumaan kanssani epävirallisiin toko-kilpailuihin syyskuun lopussa. Liikkeistä en osaa vielä kuin reilu puolet (luoksepäästävyys, paikallamakaaminen, seuraaminen kytkettynä ja vapaana sekä luoksetulo), mutta loput liikkeet (maahanmeno ja seisominen seuraamisen yhteydessä ja estehyppy) ehtii kuulemma kuukaudessa opettaa. Tulee kiire...