Kun minun kanssa ei ole puuhattu nyt erityisesti juuri mitään, niin onhan minun kehiteltävä itselleni jotain tekemistä. Omistajieni tullessa kotiin olen tehnyt heille yllätykseksi pumpulitaivaan äippän erinäisistä pehmoleluista. Ne on niin kivoja, kun saan etuhampailla ensin revittyä reiän johonkin kulmaan, sitten nututan vanut pisin kämppää ja lopuksi viimeistelen teon repimällä lelun totaalisesti. Iskän yllätykseksi osaan avata eteisen liukuovikaapin (johon iskä oli piilottanut yhden pehmoleluista) ja kiivetä sohvan päältä hakemaan pallon. En kaihda keinoja.
Eniten minua ihmetyttää se, että toisinaan saan auttaa äippää puutarhan hoidossa ja toisinaan en. Jälkimmäinen johtuu useimmiten oma-aloitteisuudestani. Katson ja seuraan, mitä äippä ja iskä puuhaavat ja jossain vaiheessa näytän omat taitoni. Puska-aitaa karsiessa tulin apuun ja nakersin oksia pois tieltä. Se oli hyvä. Myös männyn juuria revin myös hetken katsomisen jälkeen. Eivät tienneetkään, että olen näin tarkkaavainen! Mutta sitten sovelsin tätä taitoa muihinkin kasveihin, kuten katajaan, pioniin ja varsinkin humalaan, jota kävin syömässä myös pöydän päältä asti. Eivät tykänneet ja laittoivat minut sisään odottamaan. Humalahakuista hommaa, sanoi äippä. Viime viikolla seurasin äippän viinimarjan syöntiä ja päätin kokeilla itsekin. Äippä oli yllättynyt, kun kävin popsimassa ihan itse viinimarjoja, mutta ei tullut ajatelleeksi, että tästä tulee himo. Eihän niitä pakkaseen asti olisi riittänytkään...
Nuuh nuuh. Missä marja.
Poimin sen kuin lisko konsanaan pitkällä kielellään, antaumuksella.
Lauantaipäivänä sain luvan kaivaa kannon ylös. Siinä olikin hommaa, siksihän äippä pyysi minut apuun. Kaivoin juuria näkyviin ja äippä hakkasi ne kirveellä poikki.
Eksää äippä voi yhtään tulla auttaa?
Tässä se on kokonaisuudessaan: los kanto.
Minullahan kaikki tapahtuu nyt periaatteella "joko keskityn tai sitten en - kaikki tai ei mitään". Sunnuntaina tarkkaavaisuus oli ihan huipussaan, kun en edes huomaa kania, joka spurttasi rakettina ohitseni 3 metrin päästä. Olin siinä nutustamassa keppiä aidan ulkopuolella, kun iskä yhtäkkiä varoitti äippää: "varo... pupu... juoksee.. koira kii", jolloin pupu oli jo tiessään. Äippä ja iskä katsoivat toisiaan silmät suurina ja ihmettelivät, että mikähän näkökenttäpuutos minulla oikein on. Tai sitten en ole vain niin altis ympäristön ärsykkeille.
Eilen olimme äippän kanssa ensimmäistä kertaa tauon jälkeen susitreeneissä ja kyllä täytyy sanoa, että olin jo odottanut tätä hetkeä. Omatunnon soimatessa hän haki minut autosta tietämättä ollenkaan, miten toimisin näin pitkän tauon jälkeen (sunnuntaina minua ei meinaa napannut mikään muu kuin kepin syönti), mutta yllätyksekseen olinkin vastaanottavainen ja käskyjen suhteen odottavainen. Katsojatkin sanoivat minun keskittyneen paljon paremmin kuin ennen kesää. Tällä kertaa harjoittelimme ja kertasimme sivullemenoa, tulemista ja seuraamista. Seuraaminen oli suoraa ja pidin hyvän kontaktin äippään. Pysähtyessä istuin äippän viereen heti, mutta sitten lähdössä (ensimmäisellä askeleella, polven noustessa ylös) nyökkäsin ja katse kävi maassa (tapahtuu nykyään joka kerta). Tämän äippä kertoikin ohjaajalle, että kontakti täytyy korjata niin, että pidän sen koko ajan yllä, enkä nyökkäile lähdön merkiksi. Kotiläksynä onkin syvän kontaktin pitäminen seuraamisliikkeeseen lähtiessä. "Tule"-käsky oli tehokas, mutta suoraan tulemisen sijaan suuntasin automaattisesti oikealle. Lähinnä sen takia, kun äipppä on palkannut aina oikealta ja ennakointi on voimistunut. Toisena kotiläksynä onkin saada minut tulemaan keskelle eli äippän tulisi palkata nyt vasemmalla kädellä niin kauan, kunnes liikkeeni on korjaantunut. Tämän jälkeen seuraa jalanali-harjoitus: koira odottaa "tule" -käskyä, ohjaajalla on palkka (pallo tai patukka) selän takana, käskyn jälkeen ohjaaja avaa portin (nostaa toista jalkaa ylös sen verran, että koira pääsee ali ja heittää palkan taakseen. Helppoa kuulemma, kunhan sen ensin opettaa minulle, etten rynnin äippää päin. Harjoitusta suunnitellessa omistajan tulee tarkistaa koiran koko, että se siis mahtuu jalan ali.
Treenien jälkeen: onnellinen minä!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti