Koiranelämää 10kk

Oho. Unohtui julkaista... Tulipa pitkä väli kirjoittamiseen, kun on ollut kaikkea puuhaa. Energia on lähinnä mennyt ympäristön vahtimiseen ja äippän ja iskän touhujen seuraamiseen, ei ole helppoa pysyä nyt niiden perässä. Enää siis ei makoilla sohvalla (huom! minä en makaa...), vaan kiidämme paikasta toiseen. Tosi ailahtelevaista porukkaa... Juhannus vietettiin iskän mummin mökillä saaristossa, jossa vahdittavia oli palosammuttimen kokoisesta ihan aikuisen mittaan. Enimmäinen venekyytikin tuli koettua. Tosin kesken soudun aloin hirveästi ulista ja haukkua ja sitä touhua kesti koko saaren ympärimenon ajan. Se ei suinkaan ollut mitään mukavaa yhteislaulua, vaan yritin merivartiostolle ilmoittaa, että tulee hetimmiten pelastamaan minut. Ei tullut.

Äippällä ja iskällä on nykyään sama sukunimi, joten olemme nyt kaikki saman nimisiä. Enpä olisi arvannut, että tämän touhun takia sitä joutuu koirahoitolaan yli viikoksi. Ensimmäinen loma ilman minua ja vielä näin pitkän ajan, mitenköhän ne pärjäsi? Ikävöiden ilmeisesti minua, kun ottivat Italianmallisesta seehveristä kuvan (kuva tulee myöhemmin). Kaikki koirat kulkivat siellä vapaana jäämättä auton alle, mikä paratiisi. He ostivat minua varten ovikyltin (ilmeisesti italialaisia varten, muut eivät ymmärrä), joka varottaa olemassaolostani (kuva päivitetään myöhemmin). Nostankin muuten nykyään sellaisen uhmakkan haukun, että varuillaan kannattaa ulkopuolisten olla. Olen myös itse varuillani niin kauan, kunnes vieraat ovat astuneet sisälle ja minulle tulee sellainen malttamattomuus-vikinä-tosikiva-tosikiva -vaihe, jolloin kaikki vieraat ovat tervetulleita meille. Äippä epäilee, että haukku taitaa olla ainoastaan lumetta...

Aika koirahoitolossa sujui kuitenkin tosi hyvin. Olin muiden suht samanikäisten pentujen kanssa samoissa tiloissa ja meno oli arvatenkin vauhdikasta. Oltiin koirahoitolan lempi ryhmä. Koska kukaan pennuista ei ottanut pomon roolia itselleen, vaihtelimme keskenämme sitä päivittäin. Näin jokainen sai olla yhden päivän pomona, reilua. Yritin saada vähän raskasrakenteisempaa bullmastiffia juoksemaan kanssani, mutta se ei onnistunut viikonkaan yrityksen jälkeen.
Iskä haki minut heti maanantaiaamuna ja kyllä kummistuneena katsoin, että voiko tämä olla totta. Ulkonäöltä en heti tunnistanut (oli sen verran tumma?), mutta heti hajun saatuani meinasin revetä liitoksistani! Kävin vielä sanomassa 'heippa' (tönäisemässä hoitajani) ja sitten kotimatka alkoi kuumassa haisevassa autossa. Olin tietysti piehtaroinut siellä kakassa sun muussa.

Koiranelämää viikon verran ja kyllä uni maittoi kotona. Iskä arveli heti, että aika koirahoitolassa teki tehtävänsä, kun olin paljon itsenäisempi (hyvä!) ja kontaktia en ottanut enää samalla tavalla (huono!). Tietysti parissa päivässä tajusin, että tämä muutos on tältä osin pysyvä ja minusta tuli hirmuisen hellyydenkipeä. Kiehnään mieluusti patjallani tassut kohti kattoa ja vääntelen ja päästän mouruavia (?) ääniä, kun äippä tai iskä antaa minulle huomiotaan.

10-kuukauden kunniaksi äippä yritti punnita minut, mutta vaaka näytti vain erroria. Eläinlääkärissä käydessäni vaa'an lukemat olivat edelleen 24,7kg. Tarkoittaakohan se 24/7 energiankulutusta? Kutina oli ilmeisesti hellittänyt koirahoitolassa ja turkkini näyttääkin huomattavasti paremmalta. Myös eläinlääkäri oli samaa mieltä: paranemaan päin, kunhan ruokavaliota pidetään vielä 10 viikkoa yhden hiilihydraatti- ja proteiinilähteen varassa. Tällä hetkellä se siis on perunaa ja kanaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Äippä ja iskä ovat tulostani asti hakeneet kämpän täyteen pahvilaatikoita ja siirtelevät tavaroita sinne ja tänne. Muutamme kuulemma siihen paikkaan, jossa telmin jackrusselin kanssa sisällä ja pihalla ja siinä lomassa söin sen ruuat. Ei tykännyt. Minulle tulee ihan oma vahdittava piha, jossa ei vielä ainakaan ole mitään aitoja :) Tämä taitaa olla suomalainen paratiisi.