Joka päivä, useita kertoja minulle teetetään kaikenmaailman temppuja, jotka täytyy suorittaa hyväksytysti ennen kuin saan haluamani. Ovista ja portista en pääse ilman katsekontaktia, ruokaa en saa, ellen istu suorassa sivulla ja pidä samalla herkeämättä katsekontaktia yllä. Aika alkaa alusta, jos katseeni eksyy ruokakupille. Tarkastan tietysti vain, että se on vielä siinä, eihän sitä muuten mitään viitsisi tehdä.
Tavallisista nappuloista on iskän ja äippän mielestä lähtenyt voima. Lelut on nykyään kova juttu, motivoidun niistä parhaiten. Äippä lupasi ostaa kevytnakkeja huomiseen pentukouluun, kun me treenataan muun muassa katsekontaktia ja luoksetuloa. Nakit on hyviä, niitä olen nuuskinut pisin metsää ja takapihan nurmikkoa. En meinaa housuissani pysyä, kun äippä jättää minut puuhun kiinni ja lähtee tekemään pylly pystyssä jälkeä.
Laumani on minulle ehdottoman tärkeä ja en antaisi kummankaan mennä kahta metriä pidemmälle (hihnan pituus). Oltiin eilen perhekävelyllä, kun iskä päätti mennä siitä vain suojatien yli. Yritin tempaista mukaan, mutta äippä oli hihnan toisessa päässä. Äippä odotti ensin, jos minä kääntyisin ja pyytäisin lupaa mennä mukaan, mutta sitä ei tapahtunut. Äippä sanoi ottavansa ohjat käsiin ja pienillä nykäisyillä ja komennuksilla mennään, mennään! äippä sai minut tulemaan mukaansa poispäin seisoskelevasta iskästä ja sitten taas yritimme mennä samaan suuntaan. Olen näet kova vetämään, jos laumani erkaantuu. Hoksasin jujun melko nopeasti ja pidin katsekontaktia äippään ehkä hieman yllättyneen oloisena, kun me pyörimme ympyrää iskän lähettyvillä. Kontakti pysyi, mutta harjoitus ei sinällään kai mennyt ihan putkeen, kun en enää muistanut, miksi tempoilin hihnassa niin kovin. Kun äippä vihdoin antoi luvan mennä iskän luo, en oikeastaan enää välittänytkään koko jutusta. Muistikapasiteettini on vielä hyvin pieni.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti