Olin eilen ensimmäistä kertaa pentukoulussa. Haukuin heti kaikki koirat ja tempoilin hihnassa. Pentukoulua ennen meitä ei saatu päästää tutustumaan keskenään, siksi äippä piti minut tiukasti erillään muista koirista. Kouluttajan mielestä olisin tarvinnut vesisuihkua, mutta onneksi sitä ei ollut kellään mukana :) Eikä äippäkään olisi tykännyt. Meille paimenille on meinaa tyypillistä, että ensimmäiseksi pitää haukkua, sitten voidaan katsoa ja rauhoittua. Ainakin pentu-paimenille. Ja niin kävikin. Kun me siinä ympyrässä seisoskeltiin ja "mitään ei tapahtunut", hain pienen risun, kävin makuulleni ja aloin jyrsiä sitä, enkä välittänyt enää muista. Joskus äippän tarvitsee kuitenkin sanoa Riittää!, jos uhoamiseni ei meinaa loppua. Luoksepäästävyysharjoitukessa, jossa testattiin siis vieraan ihmisen luoksepäästämistä, söin innolla kouluttajan kädestä makkaranpalaset. Mutta jos totta puhutaan, en minä mitään makkaranpalasia tarvitse, kun hypin mielelläni ihmisten päälle ja nuolen heidän kasvojaan, jos sattuvat erehtymään kyykkyyn. Tämä ilmeisesti oli liian yllättävää minulta, koska harjoituksen jälkeen kouluttajani kehui kaikkia koiria oikein luoksepäästäviksi, joitakin erityisen aktiivisiksi. Ja siinä kouluttaja siis katsoi sivusilmällä minuun... Äippä sanoikin, että meillä ongelma ei ole siinä luoksepäästämisessä, vaan ihan jossain muussa.
Pentukoulun jälkeen menimme osittain aidatulle alueelle juoksentelemaan. Kaikki sai olla vapaana. Bongasin heti luvan jälkeen yhden valkoisen villakoiran, jota lähdin jahtaamaan. Villis oli paljon nopeampi ja ketterämpi, mutta pysyin silti perässä. Päästin jopa pientä ajohaukkua. Siinä kohtaa äippää ja iskää vähän jännitti, että olinko sittenkään ymmärtänyt että se oli toinen koira, eikä mikään vinttikoiraradalla oleva karvahoukutin. Oli vielä niin pimeä...
Illalla kotona...
Iskän tapa ruokkia minut...
0 kommenttia:
Lähetä kommentti