Luontopolkuilua

Viikonloppu alkoi lupaavasti, kun äippällä oli eilen vapaapäivä. Oli mukavan keväinen ilma, aurinko paistoi ja linnutkin lauloivat. Lähdettiin ekstemporee-matkalle lähimetsän luontopolulle autotien kautta. Tarkoitus oli ohittaa autoja, koska hyökkäilen yleensä hulluna niitä päin. Muutaman Ohi! -komennon jälkeen päätin kääntyä jo valmiiksi namipussia kohti. Tehtävä vaatinee kuitenkin päivittäistä harjoitusta tällä saralla.

Tänään olimme perheretkellä luonnonpuistossa, jossa koiria ei saisi pitää irti. Äippä päätti kuitenkin sopivin välein laskea minut irti, jotta saisin juoksennella vapaasti ja pitkä kävely ei rasittaisi lonkkiani. Luonnonpuisto oli valloittanut muutkin ihmiset ja koirat retkeilemään, joten minun suhteeni sai olla varovainen. Täytyy sanoa, että olin yllättävän reipas tänään ja tulin äippän kutsusta joka kerta luokse ja pujotin pannan kaulaani mutisematta. Yleensä huomaan nämä aikeet ja saatan lähteä juoksentelemaan ympäriinsä. Koirien ohittaminen ei ollut tänään mitenkään mielekästä. Pauhasin hihnassa minkä kerkesin, kunnes kuulin äippän Ohi! -sanan jostain haukahduksien keskeltä. Isoa mustaa koiraa (sellainen, josta ei tiedä, missä on pää, missä häntä) pelkäsin kuitenkin niin paljon, että aloin hysteerisesti rääkyä ja kiljahdella, vaikka koira oli hyvin välinpitämätön. Varmuuden vuoksi. Perillä nuotiossa oli sopivasti tuli valmiina, jolloin laitoimme makkarat ritilälle. Voisi kuvitella, että se meni näin, mutta jouduin puuhun kiinni ja koko eväiden syönnin ajan sain kököttää siinä. Jahas, nyt oltiin taas valmiita lähtöön.

Kuvia eiliseltä luontopolulta:

Jänöjuoksua hangessa... kuva räpsäistiin kesken hepulini


Uljas hukka

Pentukoulussa opittua:
- luoksetulo vapaana ihmislauman keskeltä
- herkun välttäminen, kun äippä murahtaa. Itse asiassa se meni niin, että lautasella oli jotain herkkua ja odotin (kuten minulle on opetettu), että saan luvan ottaa herkun, kun kerran istun ja katson silmiin. No, iskän mielestä harjoitus oli vähän outo minun kannaltani, koska en ota ilman lupaa, paitsi olohuoneen pöydältä, jos kumpikaan ei näe. Eri asia.
- herkkulautasten (maassa oli juustoa, maksamakkaraa ym.) välttäminen Ei! -sanalla... Kiinnostus kymmenen. Maassa oli niin paljon muitakin hajuja, joten lautasta lähestyessäni säikähdin, kun komento kuului: Ei!. Katsoin äippää ihmeissäni, että mitä, kun siinä hajusta toiseen vaan menin. Äippä yritti sanoa ohjaajallekin, etten nyt ihan tajunnut koko hommaa...
- ihmisten tervehtiminen ilman hyppimistä (lahjonnalla)

Lähiaikoina opittua:
- kaikkia ihmisiä ei enää tarvitse haukkua
- sivulletulossa haen jo itsenäisesti paikkaa!
- yksinolo koko kämpässä onnistunee äippän ja iskän saunavuoron aikana hyvin (huom! videovalvonta...)
- ulkona tekemäni kikkareet taas maistuvat...
- sisäsiisteys alkoi isommista tarpeista

Ps. Koittaa kivat ajat: äippä päätti, ettei hae nyt mitään työpaikkaa, vaan keskittyy opiskeluihin kandin kuva silmissään (vrt. dollarin kuva) ja elelee iskän siivellä. No, ehkä se suotakoon, kun soitti kerran itselleen kesätyöt samaan tuplaw -hommaan, mutta sijainti on pääkonttorissa! Koittaa iskällekin kivat ajat :) Saa nähdä, jäänkö talonvahtiin kotiin vai pääsenkö mukaan mummolaan...

Edit: Vaikka työpiste on pääkonttorissa, äippän pitää kuitenkin käydä ajoittain Turun konttorissa ja silloin voi olla, että pääsen myös mukaan mummolaan. Huomaattehan, ajatukseni viipottavat jo kesässä :)

Kohti itsenäisyyttä, tai sitten ei

Vietimme tänään mukavan aikaa takapihalla juosten ja kirmaillen. Äippä tosin vain seisoi paikallaan ja vahti, etten mene liian innokkaasti liian kauas. En yleensä päästä äippää silmistäni vapaana ollessani, mutta tänään koitin ottaa hieman etäisyyttä. Olin hetken aikaa epäröivän näköinen - mietin, että uskaltaisinko vai en. Rohkeuteni vei voiton ja uskalsin kuin uskalsinkin mennä talon kulman taakse niin, etten nähnyt äippää ollenkaan. Wau! Uskomaton kokemus. Tulin kuitenkin saman tien takaisin ja tarkistin, ettei äippä vain ollut tehnyt katoamistemppuaan. Huh. Äippä nökötti onnekseni vielä samassa paikassa ja ihmetteli kulmakarvat koholla touhujani. Olin ehkä itsekin hieman hämilläni.

Takapihalla teimme taas koulutusharjoituksia, sivulletuloa ja katsekontaktia. Suoriuduin hyvin, kun olin jo valmiiksi aktivoitunut. Huomenna on meinaan taas pentukoulu ja jokaisen pitää näyttää, mitä on kuluneen viikon aikana oppinut. Toivottavasti äippä saa olla minusta ylpeä.

Tässä näkyy, mitä puuhailen takapihalla:

Kävyn heittäminen itselleen on huippu kivaa (käpy on tassujeni välissä)


Morjes, taas mennään...


Levitoiva susi...

Lopuksi äippän piti tehdä ympäristönsä mielenkiintoiseksi makkaranpaloilla, kun en suostunut muuten tulemaan luokse. Luoksetuloharjoituksissa olen yleensä erittäin vikkelä, mutta jos suussani on käpy tai jokin takapihan tunkiolta löytämä juttu, niin esittelen sitä äippälle hyvän matkan päässä. Tämä yllä oleva on kuitenkin keino, jolla minut saa käden mitan päähän. Huomaa siis nuo kuvan oikeassa laidassa olevat makkaranpalaset.

Äippä sai juuri tietää, etten voikaan osallistua ihka ensimmäiseen pentunäyttelyyni (pennut 5-6kk), kun kasvattajani taitaa olla siellä tuomarina. Voi harmi, olisin juuri sopivasti ollut viisi kuukautta. No, ehdin ennen seuraavaa näyttelyä treenaamaan itseni huippukuntoon :)

Ajojahtia

Olin eilen ensimmäistä kertaa pentukoulussa. Haukuin heti kaikki koirat ja tempoilin hihnassa. Pentukoulua ennen meitä ei saatu päästää tutustumaan keskenään, siksi äippä piti minut tiukasti erillään muista koirista. Kouluttajan mielestä olisin tarvinnut vesisuihkua, mutta onneksi sitä ei ollut kellään mukana :) Eikä äippäkään olisi tykännyt. Meille paimenille on meinaa tyypillistä, että ensimmäiseksi pitää haukkua, sitten voidaan katsoa ja rauhoittua. Ainakin pentu-paimenille. Ja niin kävikin. Kun me siinä ympyrässä seisoskeltiin ja "mitään ei tapahtunut", hain pienen risun, kävin makuulleni ja aloin jyrsiä sitä, enkä välittänyt enää muista. Joskus äippän tarvitsee kuitenkin sanoa Riittää!, jos uhoamiseni ei meinaa loppua. Luoksepäästävyysharjoitukessa, jossa testattiin siis vieraan ihmisen luoksepäästämistä, söin innolla kouluttajan kädestä makkaranpalaset. Mutta jos totta puhutaan, en minä mitään makkaranpalasia tarvitse, kun hypin mielelläni ihmisten päälle ja nuolen heidän kasvojaan, jos sattuvat erehtymään kyykkyyn. Tämä ilmeisesti oli liian yllättävää minulta, koska harjoituksen jälkeen kouluttajani kehui kaikkia koiria oikein luoksepäästäviksi, joitakin erityisen aktiivisiksi. Ja siinä kouluttaja siis katsoi sivusilmällä minuun... Äippä sanoikin, että meillä ongelma ei ole siinä luoksepäästämisessä, vaan ihan jossain muussa.

Pentukoulun jälkeen menimme osittain aidatulle alueelle juoksentelemaan. Kaikki sai olla vapaana. Bongasin heti luvan jälkeen yhden valkoisen villakoiran, jota lähdin jahtaamaan. Villis oli paljon nopeampi ja ketterämpi, mutta pysyin silti perässä. Päästin jopa pientä ajohaukkua. Siinä kohtaa äippää ja iskää vähän jännitti, että olinko sittenkään ymmärtänyt että se oli toinen koira, eikä mikään vinttikoiraradalla oleva karvahoukutin. Oli vielä niin pimeä...

Illalla kotona...

Iskän tapa ruokkia minut...

Katsekontaktia

Joka päivä, useita kertoja minulle teetetään kaikenmaailman temppuja, jotka täytyy suorittaa hyväksytysti ennen kuin saan haluamani. Ovista ja portista en pääse ilman katsekontaktia, ruokaa en saa, ellen istu suorassa sivulla ja pidä samalla herkeämättä katsekontaktia yllä. Aika alkaa alusta, jos katseeni eksyy ruokakupille. Tarkastan tietysti vain, että se on vielä siinä, eihän sitä muuten mitään viitsisi tehdä.

Tavallisista nappuloista on iskän ja äippän mielestä lähtenyt voima. Lelut on nykyään kova juttu, motivoidun niistä parhaiten. Äippä lupasi ostaa kevytnakkeja huomiseen pentukouluun, kun me treenataan muun muassa katsekontaktia ja luoksetuloa. Nakit on hyviä, niitä olen nuuskinut pisin metsää ja takapihan nurmikkoa. En meinaa housuissani pysyä, kun äippä jättää minut puuhun kiinni ja lähtee tekemään pylly pystyssä jälkeä.

Laumani on minulle ehdottoman tärkeä ja en antaisi kummankaan mennä kahta metriä pidemmälle (hihnan pituus). Oltiin eilen perhekävelyllä, kun iskä päätti mennä siitä vain suojatien yli. Yritin tempaista mukaan, mutta äippä oli hihnan toisessa päässä. Äippä odotti ensin, jos minä kääntyisin ja pyytäisin lupaa mennä mukaan, mutta sitä ei tapahtunut. Äippä sanoi ottavansa ohjat käsiin ja pienillä nykäisyillä ja komennuksilla mennään, mennään! äippä sai minut tulemaan mukaansa poispäin seisoskelevasta iskästä ja sitten taas yritimme mennä samaan suuntaan. Olen näet kova vetämään, jos laumani erkaantuu. Hoksasin jujun melko nopeasti ja pidin katsekontaktia äippään ehkä hieman yllättyneen oloisena, kun me pyörimme ympyrää iskän lähettyvillä. Kontakti pysyi, mutta harjoitus ei sinällään kai mennyt ihan putkeen, kun en enää muistanut, miksi tempoilin hihnassa niin kovin. Kun äippä vihdoin antoi luvan mennä iskän luo, en oikeastaan enää välittänytkään koko jutusta. Muistikapasiteettini on vielä hyvin pieni.

Mitä hampailla saa aikaan?

Hampaani ovat vaihtumassa, itse asiassa etuhampaat ovat jo vaihtuneet rautahampaiksi, mutta kulmahampaat eivät tahdo irrota millään. Ei, vaikka jyrsin joka päivä erinäisiä luita. Sisällä en käytä enää hampaitani äippän ja iskän käsien näykkimiseen, mutta ulkona onkin eri juttu. Hypin ja pompin energisenä äippän ympärillä ja kuin vaanien yritän tarrata milloin lapasiin, milloin takkiin. Äippältä on hajonnut jo kaksi takkia. Vedenpitävä takki, joka ei luonnollisestikaan enää ole sitä ja tänään sitten toppatakki, kun loikkasin äipän takaa ja tartuin hampaillani takin helmaan. Siitä kuuluukin mukava ääni "rits", kun takin kangas repeää. Kun olin pieni ja en vielä pomppinut, kasvattajani suositteli äippälle sellaista kovakuorista takkia, joka ei helpolla mene rikki. Nyt varmaan tietää, miksi.

Hampaani ovat työvälineeni ja sen äippä sai kokea eilen. Meille tuli yllättäen jotain miehiä laittamaan johtoja seinään, joten me äippän kanssa odotimme portin takana työn loppumista. Äippä innosti minua leikkimään kanssaan, mutta seurasin lopulta paljon mieluummin miesten puuhia. Sitten äippä yllätti minut hönkimällä suupieliini ja kas niin kävi, että hampaani sohasivat äippän nenää. Ihmettelin, miksi äippä oli niin kauan hiljaa samalla pitäen nenästään kiinni, mutta hän ei voinut päästää höyryjään ulos, koska meillä oli "vieraita". Jouduin keittiöön avustamaan verinenä-operaatiota. Kun veri vihdoin tyrehtyi, sieraimen kohdalle jäi pieni tähdenmuotoinen jälki ja nenä oli turvoksissa. Höhöh. Äippä näki tilanteessa kuitenkin jotain positiivista tai pikemminkin opettavaista: pääni vieressä ei kannata puhallella (ainakaan kovin lähellä) ja mitä tulee äippän itsehillintään, se oli kuulemma nyt huipussaan!

Mummolassa hammashippaa serkun kanssa. Tässä on minun hampaani.

Metsälenkkiä ja ohittelua

Käytiin tänään aika pitkällä metsälenkillä äippän ja iskän kanssa.


Pidän valtavasti jäällä liikkumisesta ja jään päällä olevan veden lipottamisesta!

Tosi kiva, että metsässä pääsen vapaasti juoksentelemaan. Ei tosin niin vapaasti kuin mummilan kettis, mutta kuitenkin. Pienenä äippä ja iskä meni aina piiloon jonkun puun tai kiven taa, jos lähdin muutaman metrin kauemmas. Aika vainoharhaista epäillä, että karkaisin... Lenkillä tavattiin muitakin ihmisiä, joita en kuitenkaan päässyt moikkaamaan saati sitten haukkumaan. Äippä pitää nykyään huolen siitä, että huomio kiinnittyy häneen eikä kehenkään muuhun. Aika konstikasta varmaan muista lenkkeilijöistä on seurata, kun äippä huitoo käsillään ja kiljahtelee minua innostavia ääniä hii!, tsip tsip tsip! ja vilheltää. Toki olen mukana! Muita koiria en hihnassa saa tavata, joten minulle on opetettu sana Ohi!. Äippän taskussa on aina mukana tennispallo, joka annetaan palkkioksi ohituksen yhteydessä. Tänään olin erityisen nokkela: poistuimme etuvasemmalle koiran tullessa meitä vastaan ja kun seurasin ohikulkijoita tarkkana, äippä sanoi yhtäkkiä sen sanan Ohi!. Käännyin salamannopeasti, koska se merkitsee superhienoa palloa ja pääsimme jatkamaan matkaa äippän ja iskän kehuessa minua valtavasti! Korvani viipottavat suippona taakse päätä myöten: Olen upea! :)

Upeaa maisemaa luontopolulla!

Ainiin, äippä hihkui riemusta (ei serkustani), kun oli kuulemma saanut jonkin harjoittelupaikan koululta. Hyvä äippä!!!

Ainoana koirana

Äippä ja iskä vei minut katsomaan kaverin koiraa, joka tuli näyttelymatkalle pääkaupunkiseudulle. Olisimme voineet mennä autollakin, mutta tarvitsin harjoitusta bussilla liikkumisessa. En ollut koskaan mennyt kolmella bussilla mihinkään, joten ajattelin, että äippä ja iskä ei nyt tiedä, minne ollaan menossa. Siitä huolimatta seurasin laumaani hyvin innokkaasti. Perille päästyämme haukuin kaikki pikkukoirat, kun en sellaisia ole ennen nähnyt. Pääsimme odottamaan äippän ja iskän kaveria näyttelytilan kahvioon, kehään minua ei laskettu. Olisin voinut jopa voittaa, kun osaan kerta seisoa pari sekuntia paikallani :) Äippä on opettanut ja iskä avustanut. Näyttely oli vain pikkukoirille ja erään katsojan mukaan olinkin ainoa koira koko paikassa. Annoin muutaman taidonnäytteen haukustani, jotta tietävät, miten se pitää tehdä. Tarkkailin vähän aikaa pikkukoirien tepastusta ja ohiviliseviä ihmisiä, mutta rauhotuin kuitenkin nopeasti. Ja taas mentiin. Kotimatkalla säntäilin ohikulkevia autoja päin, koska väsy alkoi painaa. Kotiin päästyämme väsähdin heti omalle patjalleni ja nukuin iltaan asti.

Illalla taas virtaa riitti, mutta kuulemma liian myöhään. Oli nukkumaanmenoaika ja minun piti rauhoittua. Näin aikaisemmin päivällä, kun äippä laittoi lelujani hyllyllä olevaan koriin. Muistin sen siinä remutessani ja sain kun sainkin koko korin alas. Siellähän oli kaikki minun leluni! Ihme piilottelua...

Uusi koti, uudet kujeet

Tässä muutamia juttuja ja kuvia syntymästäni tähän hetkeen. Täytin tänään itseasiassa jo 4 kuukautta! Äippä ja iskä ihastui minuun heti pentukuvista lähtien, vaikka murisinkin 4 viikon iässä äippälle, kun piti minua sylissä. Valitsivat silti minut :) Näytin pienenä aivan rotwailerin pennulta, kun takapuolessani oli samanlainen ruskea merkki kuin ko rodulla.

Tässä poseeraan siskon kanssa, olen tuossa vasemmalla, se söpömpi :) Olemme 4 viikon ikäisiä.

Pienestä asti olen himoinnut tätä ruusupuskaa... Tykkään natustella piikkisiä oksia sekä kuivuneita vaahteranlehtiä! Tässä olen 7 viikkoa.

Pääsin ekaa kertaa mummolaan 8 viikon iässä. Tässä vaanin heidän kettuterrieriään. Pystyn tekemään itseni hyvin huomaamattomaksi... Äipän tädiltä saatu nalle on aina mukana ja sen kanssa on kiva ottaa tirsat:

Metsän meininkiä ihmettelemässä (9 vkoa)... En olisi kyllä halunnut mennä mihinkään "omalta" pihalta, mutta äippä pakotti...

10-viikkoisena uskalsin jo temuta tanskandogi-serkun kanssa... pienenä pelästyin, juoksin karkuun ja huusin kuin sikaa.. tiedätte kyllä.

Jouluna meno näytti tältä:

Taidonnäyte pystykorvista 13-viikon iässä.. muka sanovat näitä isoiksi?