Se aika

Olen siitä hyvä seehveri, että annan leikata kynteni missä asennossa tahansa, harjata turkkini milloin vain, katsoa korvat ja hampaat sekä tassut. Tehkää mitä vain, niin aloillani pysyn. Sitten huomaan, että äippä kokoaa olohuoneen pöydälle pumpulipuikkoja, vanua ja korvanpuhdistusaineen. Käännän selkäni ja mietin, mihin tästä voisi lähteä. Katson iskään ja hänkään ei auta. Mitä teen? Äippä pyytää luokseen, mutta kierrän ovelasti olohuoneen pöydän taa ja sujahdan pöydän alle. En voi mitään niin inhotakaan, kuin korvien putsausta sillä aineella.

Etkö sä iskä tosiaankaan aio mua auttaa? Tämähän on hätätilanne!

Mikä pettymys. Onko tämä kohtaloni? Mietin vielä...

Vieraita tiedossa

Äippä kertoi eilen, että minun paras kaverini tanskandogi-serkku tulee huomenna kylään! Ollaan oltu pienestä asti kavereita ja serkun kanssa onkin kiva juosta ja kirmailla. Sisällä, ulkona, missä vaan. Saas nähdä, pysyykö iskän pystyttämä aita koossa... Ja mitähän hän pitää uudesta kodistani. Serkulla on vielä juoksut käynnissä (meillä alkaa yleensä samaan aikaan), joten en yhtään tiedä, millä mielellä se on. Ties vaikka tarjoaisi itseään taas... Viikonloppuun kuuluu siis paljon ärinää, joka on pennusta asti jäänyt kommunikointitapa, jolla ilmoitan olemassaolostani. Elopainoa kun on serkulla vähän enempi. Sunnuntaina vieraina ovat pienikokoinen palosammutin sekä hänen huoltajansa. Tämä on hyvää harjoitusta minulle. Viimeeksi kävin vähän nuuhkimassa ja lipaisemassa sammutinta ja sitten asetuinkin makuulleni vahtipaikalle oven eteen. Mitähän tällä kertaa. Täytynee varoa villitsemistäni ja tunkea luu suuhun.

Näitä vierailuja varten iskä on opettanut olemaan välittämättä ovikellosta. Soittaa aina sitä, kun tulee töistä kotiin. Äippäkin soittaa joskus. Ovikello siis tietää aina jotain kivaa, eikä vartioivaa haukkumista tarvita, saati sitten ovelle rynnimistä. Sitten onkin niitä tilanteita, jolloin äippä ja iskä ovat molemmat kotona ja kello soi. Wha? Kukas tänne vielä tulee? Yllättävä reaktio oli sekin, kun äippä yhtäkkiä sanoi iskälle "moikka!", tietyllä tavalla, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Nostin hämillään karvat pystyy, aloin puhisemaan, vilkuilin ympärille ja juoksin olohuoneen ja oven väliä edes takaisin. Taas yksi sellainen piirre, jonka olen ilmeisesti oppinut äippän lähtiessä johonkin. Johonkin sen takia, kun en tiedä, mihin se oikeasti menee. Lähtee aamulla ja sitten kun iskän kanssa kävelen ulkona hänen töistätulon jälkeen, äippä kyyköttää jossain pusikossa piilossa. Aika kumma juttu, miksei äippä voi vain tulla sitten sen jälkeen kotiin, kun iskä lähtee töihin, ei tarvitsisi piilotella. Nytkin on satanut ajoittain aika kovinkin... On sitten ainakin yksi meidän perheestä saanut raitista ilmaa :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

t. mää ite

Kaikki tai ei mitään

Kun minun kanssa ei ole puuhattu nyt erityisesti juuri mitään, niin onhan minun kehiteltävä itselleni jotain tekemistä. Omistajieni tullessa kotiin olen tehnyt heille yllätykseksi pumpulitaivaan äippän erinäisistä pehmoleluista. Ne on niin kivoja, kun saan etuhampailla ensin revittyä reiän johonkin kulmaan, sitten nututan vanut pisin kämppää ja lopuksi viimeistelen teon repimällä lelun totaalisesti. Iskän yllätykseksi osaan avata eteisen liukuovikaapin (johon iskä oli piilottanut yhden pehmoleluista) ja kiivetä sohvan päältä hakemaan pallon. En kaihda keinoja.

Eniten minua ihmetyttää se, että toisinaan saan auttaa äippää puutarhan hoidossa ja toisinaan en. Jälkimmäinen johtuu useimmiten oma-aloitteisuudestani. Katson ja seuraan, mitä äippä ja iskä puuhaavat ja jossain vaiheessa näytän omat taitoni. Puska-aitaa karsiessa tulin apuun ja nakersin oksia pois tieltä. Se oli hyvä. Myös männyn juuria revin myös hetken katsomisen jälkeen. Eivät tienneetkään, että olen näin tarkkaavainen! Mutta sitten sovelsin tätä taitoa muihinkin kasveihin, kuten katajaan, pioniin ja varsinkin humalaan, jota kävin syömässä myös pöydän päältä asti. Eivät tykänneet ja laittoivat minut sisään odottamaan. Humalahakuista hommaa, sanoi äippä. Viime viikolla seurasin äippän viinimarjan syöntiä ja päätin kokeilla itsekin. Äippä oli yllättynyt, kun kävin popsimassa ihan itse viinimarjoja, mutta ei tullut ajatelleeksi, että tästä tulee himo. Eihän niitä pakkaseen asti olisi riittänytkään...

Nuuh nuuh. Missä marja.

Poimin sen kuin lisko konsanaan pitkällä kielellään, antaumuksella.

Lauantaipäivänä sain luvan kaivaa kannon ylös. Siinä olikin hommaa, siksihän äippä pyysi minut apuun. Kaivoin juuria näkyviin ja äippä hakkasi ne kirveellä poikki.

Työn touhussa.

Mitäs tälle pitäis tehdä?

Eksää äippä voi yhtään tulla auttaa?
Tässä se on kokonaisuudessaan: los kanto.

Minullahan kaikki tapahtuu nyt periaatteella "joko keskityn tai sitten en - kaikki tai ei mitään". Sunnuntaina tarkkaavaisuus oli ihan huipussaan, kun en edes huomaa kania, joka spurttasi rakettina ohitseni 3 metrin päästä. Olin siinä nutustamassa keppiä aidan ulkopuolella, kun iskä yhtäkkiä varoitti äippää: "varo... pupu... juoksee.. koira kii", jolloin pupu oli jo tiessään. Äippä ja iskä katsoivat toisiaan silmät suurina ja ihmettelivät, että mikähän näkökenttäpuutos minulla oikein on. Tai sitten en ole vain niin altis ympäristön ärsykkeille.

Eilen olimme äippän kanssa ensimmäistä kertaa tauon jälkeen susitreeneissä ja kyllä täytyy sanoa, että olin jo odottanut tätä hetkeä. Omatunnon soimatessa hän haki minut autosta tietämättä ollenkaan, miten toimisin näin pitkän tauon jälkeen (sunnuntaina minua ei meinaa napannut mikään muu kuin kepin syönti), mutta yllätyksekseen olinkin vastaanottavainen ja käskyjen suhteen odottavainen. Katsojatkin sanoivat minun keskittyneen paljon paremmin kuin ennen kesää. Tällä kertaa harjoittelimme ja kertasimme sivullemenoa, tulemista ja seuraamista. Seuraaminen oli suoraa ja pidin hyvän kontaktin äippään. Pysähtyessä istuin äippän viereen heti, mutta sitten lähdössä (ensimmäisellä askeleella, polven noustessa ylös) nyökkäsin ja katse kävi maassa (tapahtuu nykyään joka kerta). Tämän äippä kertoikin ohjaajalle, että kontakti täytyy korjata niin, että pidän sen koko ajan yllä, enkä nyökkäile lähdön merkiksi. Kotiläksynä onkin syvän kontaktin pitäminen seuraamisliikkeeseen lähtiessä. "Tule"-käsky oli tehokas, mutta suoraan tulemisen sijaan suuntasin automaattisesti oikealle. Lähinnä sen takia, kun äipppä on palkannut aina oikealta ja ennakointi on voimistunut. Toisena kotiläksynä onkin saada minut tulemaan keskelle eli äippän tulisi palkata nyt vasemmalla kädellä niin kauan, kunnes liikkeeni on korjaantunut. Tämän jälkeen seuraa jalanali-harjoitus: koira odottaa "tule" -käskyä, ohjaajalla on palkka (pallo tai patukka) selän takana, käskyn jälkeen ohjaaja avaa portin (nostaa toista jalkaa ylös sen verran, että koira pääsee ali ja heittää palkan taakseen. Helppoa kuulemma, kunhan sen ensin opettaa minulle, etten rynnin äippää päin. Harjoitusta suunnitellessa omistajan tulee tarkistaa koiran koko, että se siis mahtuu jalan ali.

Treenien jälkeen: onnellinen minä!

11kk

Eilen tuli jo 11 kuukautta mittariin! Kuukauden päästä on kuulemma kemut. Samoihin aikoihin tai viimeistään 1,5-vuoden ikään mennessä minut pitäisi taas viedä doupattavaksi eläinlääkäriin, jossa otetaan viralliset lonkka-, selkä- ja kyynärkuvat. Seuraava SPL-näyttely on Kurikassa, jonne äippän tekisi mieli kovasti mennä, joten kuvat otetaan ehkä vasta tämän jälkeen (näyttelyissä ei saa olla doupattuna). Se onkin hyvä, jotta ehdin treenata itseni näyttelykuntoon ja saada karvan kiiltämään.

Säkä: kasvattajan mielestä oikein hyvä ja näyttelyyn sopiva.

Paino: vähäisestä liikunnasta johtuen tuli 2 kiloa lisää, tekee yhteensä 26,7 kg

Mieliala: säännöllisen epävakaa, vaihteluväli alakuloisuudesta hepuleihin

Käytös: energinen, valpas ja kaiken kuuleva, treeneissä erittäin vastaanottavainen ja innokas

Fyysinen kunto ja olotila: ehkä vähän huono, juoksujen 1. vaihe loppumaisillaan

Karva: kuiva ja sitähän lähtee, doupattava öljyllä

Tehtävät: vahdi ja komenna ohikulkijoita

Jätettynä parvekkeelle. Ulvon kovasti. Tahtoo pois.

Luu ei kiinnosta, jos olen laumastani erillään. Keppiä tosin söin mielelläni ja siinä samalla vähän terassiakin. Lisäksi haukuin aluksi kaikille äänille, kun nyt äänet tulevat "samasta tasosta" kerrostaloon verrattuna... Haukun myös öisin.

Piha, johon olen kaivanut kolme kuoppaa (näkymä ennen sitä)

Pentuharja ei riittänyt näiden tuppojen harjaamiseen. Miettikää, kun tämä läjä on ripoteltuna meidän kotiin!

Juoksuista johtuen jokainen rasahdus ja muut uudet yllättävät äänet/liikkeet tulee haukkua karvat ylhäällä ja samalla mulkoilla äippää, joka ei ole vielä tähän mennessä ollut kiinnostunut havaitsemistani uhista. Piti oikein kasvattajan hoitopennullekin näyttää (huom! heidän pihallaan..), kuka oikein olen. Äippän mielestä ei olisi ollut paljoa kerrottavaa... Sanoi myös, että taidetaan mennä sunnuntain markkinoille, jotta saisin taas kokemusta ihmisvilinässä. Toisaalta, enhän minä koskaan käyttäydy huonosti ihmispaljoudessa, vaan juuri silloin, kun olemme lenkillä ja vastaan tulee koko lenkin aikana vain yksi viaton ihminen. Kerään mainetta rodulleni...

Olen muuten oppinut, että auton hiljentäessä vauhtiaan pysähdymme varmasti johonkin ja saavumme kivaan paikkaan. Siispä aloin vinkumaan jokaisessa risteyksessä varmuuden vuoksi, ennen kuin opin uuden asuntomme osoitteen. Nyt vingun vain kolmessa viimeisessä ajaessamme kotiin Veikkolan suuntaan, mutta muuton aikana inisin myös Espoon suuntaan. Iskä sanoi lopulta, ettei vanhalle asunnolle kannata enää ulista, kun uusi on paljon mukavampi. Viimeistä kertaa, kun kävimme lapsuuden kodissani, en enää osoittanut kaipausta sinne. Se oli sillä selvä.

"Mukana" maalikaupassa. Minulla olikin tärkeä osa: vahtia sen aikaa tavaroita, kun äippä ja iskä olivat asioilla. Eivät ulkopuoliset kuitenkaan tienneet, että ratin takana on superkiltti teini-ikäinen seehveri!

Tässä jätetään hyvästit lapsuuden kodilleni. Heippa!