Puoli vuotta tuli tänään täyteen ja senpä vuoksi minut vietiin välikuvattavaksi eläinlääkäriin. Kyllä omistajiani jännitti, kun eivät tienneet, nukutetaanko minut vai mitä minulle tehdään. Äippällä kun on vielä se lievä piikkikammo ja nukusaineen hajukin tekee pahaa. Samalla pitäisi pitää kuitenkin huoli siitä, ettei minulle kehity mikään eläinlääkärikammo.
Eläinlääkäriin tuli samalta kasvattajalta muitakin susia, jotka olivat ainakin kaksi kertaa isompia ja louskuttivat, minkä kerkesivät. Minä olin tosi mallikkaasti, paitsi nyt välillä saatoin älähtää susien metelille. Yksi kerrallaan meidät vietiin huoneeseen ja annettiin vain rauhoittava piikki niskaan, joten äippänkään ei tarvinnut pyörtyä. En laittanut ollenkaan vastaan, niinkuin mummolan kettis, joka vielä toisen piikinkin jälkeen on tolpillaan. Äippä siinä silitteli, kun kerrankin olin paikoillani. Otti kuulemma helliä hetkiä varastoon. Iskä joutui toimimaan röntgenissä avustajana ensin yhdelle aikuiselle koiralle ja sitten minulle. Käsittelevät koiria kuin lihakimpaleita, kääntäessään ja vääntäessään raajoja oikeisiin asentoihin.
Putosi äippältä ja iskältä kivi sydämeltä, kun eläinlääkäri, joka on erikoistunut saksanpaimenkoiriin sanoi, että selässä ei ole muutoksia, kyynäreet on erittäin hyvät eli 0/0 ja toinen lonkka kehittyy korkeintaan D:ksi. Lonkkien kohdalta näytti siis B/C (A olisi paras). Nuo arvot voivat silti vielä muuttua, mutta tiedetäänpä, ettei minulle tarvitse alkaa syöttää mitään lonkkavikaisten mömmöjä. Kasvattajakin kehui, että minulla on hyvin kehittyneet lihakset ja näytän muutenkin oikein hyvältä, joten rakennevikaa ei ole voinut syntyä. Eläinlääkäri määräsi paljon liikuntaa ja kilometrejä alle ja sen myös tiedän saavani :)
Tyypillisen saksanpaimenkoiran lonkat C/B.
Molemmat kyynäreet, puhtaat ovat.
Vaa'an mukaan painan nyt 21,6 kg. Minut tuotiin kuvausten jälkeen heräämään odotustilan matolle, josta puhisin ja murisin vaimealla äänellä meluaville susille. Hoitaja sanoi, että saatan itkeä tämän illan, kuin krapulassa konsanaan, mutta muuta ei pitäisi ilmaantua. Iskä sanoi lohduttavasti, että "tuttu tunne" (?). Kun auto lähti liikkeelle (äippä ajoi), ulisin ja itkin koko 45 minuuttia kestävän matkan. Surkeaa, elämä oli kovin pohjalta silloin. Nyt kotona ollessani yritän kovasti olla skarppina, mutta huomaan törttöileväni ja haahuilevani ihan omiani. Ruokaakaan en saa kuin vasta huomenna.
2 kommenttia:
Voi toista... Kylla sina olet suloinen isoine korvinesi, en malta odottaa etta paasen tapaamaan sinua!!!
Pitää olla isot korvat, jotta kuulee, kuka on tulossa rappukäytävästä :) Äskenkin iskä tuli kotiin, enkä korviani lotkauttanut, hiippailijat on sitten taas ihan eri asia!
Lähetä kommentti