Pääsiäinen ja purut

Pääsiäinen tuli ja meni. Oli kiva pitkästä aikaa olla koko perheen kanssa yhdessä ja vielä näin monen päivän ajan. Ilma oli sopivan keväinen ja aurinkoinen, joten lenkkeilimme serkun ja kettiksen kanssa pitkät lenkit joka päivä.

Näin lähdimme viettämään pääsiäistä mummolaan: "saanko jo tulla?"

Meno on edelleen pysynyt samana eli juoksemme ja riehumme serkun kanssa täyttä päätä niin sisällä kuin ulkonakin, mutta nyt ärinä on jäänyt pois osaltani. Taidamme oikeasti olla kavereita. Kettiskin pääsi nauttimaan vapaudesta (ei täysin siemauksin kuitenkaan=karkaa) vähäksi aikaa. Sen verran, että äippä totesi, että nyt on parempi laittaa pappa kiinni. Kohta 11-vuotias kettispappa todellakin nauttii pellolla juoksentelusta, jopa niin paljon, että aina kun pääsi irti, niin juoksi raketin lailla serkun perässä komentaen ja yrittäin ottaa tätä kiinni. Serkku oli onneksi nopeampi.

Rauhallinen poseeraushetki pellolla

Meno oli niin raisua välillä, että onneksi pääsin kylään nukkumaan sekä lauantaina että sunnuntaina. Univajehan tästä olisi muuten tullut. Iskän mummin ja papan luona oli taas paljon väkeä paikalla ja sain nauttia rapsutuksista ja kirpeästä saaristoilmasta.

Vähän väsynyt

Vähän väliä kaikki tuijottivat ulos ikkunasta ja ihailivat hiljaa jotain lintua nimeltään harmaatikka. Siitäkin piti ottaa monta kuvaa. Äippä sanoi, että tuo tikkalaji on niin harvinainen, ettei ole koskaan sitä nähnyt lintukirjan ulkopuolella. Minä en tuota nähnyt, ja jos olisin nähnyt, olisin ajanut sen pois. Taatusti.

Harvinainen harmaatikka

Maanantaina olikin vuorossa kasvattajatapaaminen, mistä minä en tiennyt mitään. Luulin olevani kotimatkalla, niin minulle sanottiin. Meillä oli yhteinen pentutapaaminen, johon osallistui jopa kaksi meidän pentueesta, minä ja veli ja sitten jotain pienempiä pentuja. Emme kuitenkaan leikkineet keskenämme, vaan tarkoitus oli harjoitella tottelevaisuutta ja näyttää vähän omaa osaamista (minun sekä äippän). Leikimme ensin solmulelulla. Pääsiäisestä väsähtäneenä olin aluksi aika apaattinen leikkijä ja vauhtiin pääseminen kesti tosi kauan. Kun olin tarpeeksi virittynyt, aloitimme seuraamisharjoittelun. Seurasin nampparia kivasti ja joka kerta, kun äippä pysähtyi, istuin ja sain namin. Tässä vaiheessa oli kasvattaja kuulemma kehunut äippää ja minua kovasti. Onnistuneen suorituksen jälkeen lähdin autoon odottamaan. Saimme paljon vinkkejä tulevaa koulutusta varten ja äippä oli hyvillään, kun olin kasvattajan mielestä tosi mukavan tuntuinen koira ja sopivan touhukas.

Tosiaan touhukas. Parin viikon sisällä olen kuulemma muuttunut riiviöteiniksi, käyttätyminen on muuttunut levottomammaksi, koska juoksut ovat ehkä aluillaan, uumoilen ja ihmettelen sekä haukun nykyään kaikki - siis ihan kaikki. No, ehkä se helpottaa äippää ja iskää, että kontakti minuun on parantunut koko ajan eli haluan tehdä töitä yhdessä. Heh?

Kasvattajani ehdotti lopuksi, että kokeilisimme puruja. Äippä vaihtoi valjaat päälleni ja lähdimme kentälle. Kasvattaja houkutteli minua leikkimään patukalla, mutta minua se lähinnä yökötti, kun kaikki koirat ovat sitä purreet. Härnääminen jatkui vain ja olin enemmän kuin epätietoinen, mitä tässä pitää tehdä. Katsoin monta kertaa iskää, joka seisoin kentän laidalla, että tiiät sää, mitä tässä pitää tehdä, mutta iskä vältteli katsekontaktia. Ei varmaan tiennyt. Sitten yhtäkkiä uskalsin tarttua hyvin varoen patukkaan ja sainkin aikamoiset kehut aikaiseksi. Patukka suussa kuljin ylväänä, korvat takaviistossa (kuten suuresta mielihyvästä pitääkin) ympyrää, samalla näyttäen iskälle, että katsopas tätä! Äippäkin oli kuin hangon keksi, kun piti minua kiinni yrittäessäni tavoitella patukkaa. Harjoitus tehtiin muutaman kerran ja idea kirkastui. Vielä viimeinen saalis ja lähdin voitonrikkaana autoon.

Tuota patukkaa piti purra

Tämän viikon muut saaliit ovat siis tuon purupatukan lisäksi äippän leivän päältä ryöstämäni juustosiivu, dippikastike sekä sen jälkeen porkkanapala. Iskä sanoikin naureskellen, että sehän osaa dipata, paitsi että väärässä järjestyksessä.

Uppohankea ja mallioppimista

Ehdinpä vihdoin kirjoittaa, kun on hetken rauhaa kaikelta lenkkeilyltä ja kyläilyiltä. Lonkkakuvausten jälkeen äippä ja iskä ottivat tosissaan lääkärin neuvot ja veivät minut pikkuserkun luo Itä-Suomeen lumileirille. Enpä ole ikinä nähnyt niin paljon lunta ja se myös näkyi kulkutavassani. Ensimmäisenä päivänä olin jatkuvasti nenälläni kinoksessa, kun en tajunnut loikkia jänöjussin lailla. Pikkuserkku osasi, joten jänön on täytynyt varmaan opettaa. Oikeastaan tulimme itään sen takia, kun oli äippän kummitytön ristiäiset. Minä en häntä ehtinyt nähdä, mutta äippän sydämen hän kuulemma valloitti.

No, pikkuserkku-seehverin näin ensimmäistä kertaa. Tulimme ihan hyvin juttuun, joskin sain varoa, etten saanut hammasta. Viikonlopun aikana tehtiin pitkät lenkit osittain uppohangessa, osittain metsäautoteillä, ja aloin pikkuhiljaa kulkea oikeaoppisesti. Sunnuntaina saimme lisää vahvistusta lenkillemme, kun vähän minua nuorempi susiuros liittyi seuraamme. Meillä oli tosi kivaa. Pikkuserkulle laitettiin tötterö päähän, ettei meille pennuille käy köpelösti. Pikkuserkun mielestä kuuluin kuitenkin hänen laumaansa, joten rokotukset ja murinat kohdistuivat tällä kertaa urokseen. Opettipa pikkuserkku hyviäkin tapoja minulle, kuten sen, ettei rähjääviä koiria tarvitse pelätä eikä haukkua, hevoset ovat ystäviä ja lopuksi tietenkin uppohankikävelyn oikean tekniikan :) Jos joku vaan näyttäisi minulle mallia, niin teen aivan varmasti kaiken perässä! Onnistunut reissu ja olin koko kotimatkan sikeässä unessa. Kotona taas odotti kevät: paljas asfaltti ja auringon paiste.

Näin hankalaa se oli ja vauhti piti kuitenkin pitää kovana.


Susi-trio jonossa.

Susi-trio tauolla. Uros vasemmalla, pikkuserkku keskellä ja minä oikealla.


Minä ja uros.

Äippä alkoi vastikään harjoittaa luoksetulemista (tulen suoraan eteen ja niin lähelle kuin pääsen) sekä seuraamisen oikeaa tekniikkaa nakeilla. Eteentulemisessa en oikein uskalla tulla niin lähelle kuin pitäisi, joten äippän pitää miettiä oikeaa houkutinta. Nakin seuraaminen jalan vierellä on kivaa puuhaa, mutten ihan tiedä, miksi pitää niin monta askelta mennä, jotta saan sen nakin. Ehkä se vielä selviää. Niin äippä ainakin toivoo...

Pääsiäistä vietetään Liedossa mummolan kettistä vahtien, kun mummo otti ja lähti viikoksi papan luo ulkomaille. Tiedossa on riehumista ja hammashippaa tanskandogi-serkun kanssa, ärinää ja purinaa kettiksen kanssa sekä lenkkeilyä, kyläilyjä ja pääsiäismunien etsintää! Hyvää pääsiäistä kaikille!!

6 kk ja krapulassa

Puoli vuotta tuli tänään täyteen ja senpä vuoksi minut vietiin välikuvattavaksi eläinlääkäriin. Kyllä omistajiani jännitti, kun eivät tienneet, nukutetaanko minut vai mitä minulle tehdään. Äippällä kun on vielä se lievä piikkikammo ja nukusaineen hajukin tekee pahaa. Samalla pitäisi pitää kuitenkin huoli siitä, ettei minulle kehity mikään eläinlääkärikammo.

Eläinlääkäriin tuli samalta kasvattajalta muitakin susia, jotka olivat ainakin kaksi kertaa isompia ja louskuttivat, minkä kerkesivät. Minä olin tosi mallikkaasti, paitsi nyt välillä saatoin älähtää susien metelille. Yksi kerrallaan meidät vietiin huoneeseen ja annettiin vain rauhoittava piikki niskaan, joten äippänkään ei tarvinnut pyörtyä. En laittanut ollenkaan vastaan, niinkuin mummolan kettis, joka vielä toisen piikinkin jälkeen on tolpillaan. Äippä siinä silitteli, kun kerrankin olin paikoillani. Otti kuulemma helliä hetkiä varastoon. Iskä joutui toimimaan röntgenissä avustajana ensin yhdelle aikuiselle koiralle ja sitten minulle. Käsittelevät koiria kuin lihakimpaleita, kääntäessään ja vääntäessään raajoja oikeisiin asentoihin.

Putosi äippältä ja iskältä kivi sydämeltä, kun eläinlääkäri, joka on erikoistunut saksanpaimenkoiriin sanoi, että selässä ei ole muutoksia, kyynäreet on erittäin hyvät eli 0/0 ja toinen lonkka kehittyy korkeintaan D:ksi. Lonkkien kohdalta näytti siis B/C (A olisi paras). Nuo arvot voivat silti vielä muuttua, mutta tiedetäänpä, ettei minulle tarvitse alkaa syöttää mitään lonkkavikaisten mömmöjä. Kasvattajakin kehui, että minulla on hyvin kehittyneet lihakset ja näytän muutenkin oikein hyvältä, joten rakennevikaa ei ole voinut syntyä. Eläinlääkäri määräsi paljon liikuntaa ja kilometrejä alle ja sen myös tiedän saavani :)

Tyypillisen saksanpaimenkoiran lonkat C/B.


Molemmat kyynäreet, puhtaat ovat.

Vaa'an mukaan painan nyt 21,6 kg. Minut tuotiin kuvausten jälkeen heräämään odotustilan matolle, josta puhisin ja murisin vaimealla äänellä meluaville susille. Hoitaja sanoi, että saatan itkeä tämän illan, kuin krapulassa konsanaan, mutta muuta ei pitäisi ilmaantua. Iskä sanoi lohduttavasti, että "tuttu tunne" (?). Kun auto lähti liikkeelle (äippä ajoi), ulisin ja itkin koko 45 minuuttia kestävän matkan. Surkeaa, elämä oli kovin pohjalta silloin. Nyt kotona ollessani yritän kovasti olla skarppina, mutta huomaan törttöileväni ja haahuilevani ihan omiani. Ruokaakaan en saa kuin vasta huomenna.

Minä poloinen, omassa turvapaikassa.

Hormoonien hyrinöitä

Kohta 6 kuukautta ja käytökseni on taas muuttunut. Ryntäilen ihmisten luo ilman lupaa, harkitsen luoksetulemista ainakin kahteen, usein useampaankin kertaan, jolloin äippä tulee ja hakee minut... ja viettitoiminta on kasvanut taas ainakin tuplasti. Hakukurssin yhteydessä olen alkanut revittelemään leluillani enemmän ja nautin siitä, että saan haastaa. Myös muu toiminta on saanut alkunsa... Peti, josta söin heti ensimmäiseksi vetoketjut (kuten muistakin vetoketjullisista leluista), on osoittautunut varsin monipuoliseksi välineeksi. Sen päällä on kiva syödä luuta ja ottaa välillä tirsat, jos veto loppuu kesken. Näiden lisäksi petiin voi nykyään piiloutua, jopa ihan täytteisiin asti, kun kerran keksin tehdä reiän harsoon. Äippä sanoi, että taidan olla ihan pilvessä, kun makaan pumpulituppojen keskellä natustellen niitä. No, täytteet kulkevat luonnollisen kiertokulun kautta takaisin luontoon. Luontoonpa hyvinkin... Peti toimii toisinaan myös poikaystävänä, mitä äippä ja iskä ovat kummistuneen näköisinä lähipäivien aikana seurailleet. Epäilevät, ettei tämä tällainen puuha vain liittyisi juoksujen alkuun, noviiseja kuin ovat narttukoiran suhteen. Toisaalta, samaan aikaan uroksilla alkaa koipi nousta, eli hommat saattavat liittyä johonkin sellaiseen. Mene ja tiedä.

Silmät kii, ni ne ei nää mua.

Huomenna on viimeinen kerta hakua ja äippä ja iskä pääsevät taas näyttämään kykynsä maalimiehinä. Esimerkki: iskä piiloutuu metsään keskilinjan toiselle puolelle, äippä toiselle. Eroa näiden kahden välillä on noin 100 metriä. Keskilinjana toimii siis selkeä polku/tie, josta ei voi erehtyä. Ohjaaja viittoo iskälle etenemissuuntaa. Samaan aikaan äippää ei näy missään, onneksi kuulo pelaa vielä. Helpossakaan maastossa näkyvyys ei ole ihan huippuluokkaa, joten annetaan se äippälle anteeksi, että on mennyt liian syvälle metsään. Sitten kuuluu rapinaa ja *pssst*, äippä näkee iskän samalla puolen keskilinjaa aika yllättyneen näköisenä ja huhuilemassa!? Iskä on siis kiertänyt noin 100 metrin matkan ja tullut magneetin tavoin äippän luo, ylittäen sen selkeän keskilinjan. Iskä saa edelleen toimia maalimiehenä, mutta kyllä muita nauratti... Toinen esimerkki: piiloon täytyy mennä täysin suoraan, jotta koirakokelas myöhemminkin lähtisi käskyn jälkeen suoraan, eikä poukkoilisi sinne sun tänne metsikössä. Kohde oli haarottunut koivu, joka oli helppo kohde, koska reitillä ei ollut mm. puita tiellä tai muuta vastaavaa. Äippä otti suunnan ripeästi, tosin 45 astetta vinoon ja teki aikamoisen mutkan koiran reitille... Äippäkin saa vielä toimia maalimiehenä, mutta ripitystä tuli...