Viikonlopun aikaansaannokset

Nyt vihdoin saan tulla sisälle asuntoon, kun tähän asti jouduin päivystämään ulkona kytkettynä. Iskä ja äippä ei jostain syystä halunneet angora-seiniä. Vapaaksi kun pääsen, niin mielitekojani on juosta rakettina takapihalta etupihalle (opin reitin kerrasta, naapurin asunto välissä) ja toisin päin. Tämä on ikäänkuin sitä paljon puhuttua karkaamista. Maalausurakka oli perjantaina loppusuoralla ja lauma päätti jäädä ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiin. Ensimmäisen yön nukuin siskonpedillä, kun muualle ei mahtunut. Makuuhuoneeseen ei muutenkaan ole mitään asiaa, mutta nyt se oli juuri maalattu, joten he laittoivat patjan olohuoneeseen. Aaamuyöstä kömmin äippän ja iskän sänkyyn, niin kuin lapsi konsanaan. Seuraavaa yötä varten iskä oli koonnut uuden sängyn makuuhuoneeseen ja jouduin jäämään vahtiin oven ulkopuolelle. Vahdin koko yön. Ensin puhisin alkuyöstä ja sitten viiden aikaan haukuin tosi kovin, kun ulkona oli liikettä.

Pelottaa muuten päivisinkin. Saan äippän mielestä mörkökohtauksia, kun haukun pusikkoon ja siellä ei ole "ketään". Lisäksi vahdin pihalla seinänaapuria ja ohikulkevaa valkoista karhua, joka ei näe (no ehkä vähän) eikä kuule (ainakaan paljoa). Se haukkuu parin asunnon päässä ja aluksi minun oli vaikea tietää, mitä se oikein sanoo, joten vastailin sille, minkä kerkesin. Enää ei tarvitse.

Muutamassa päivässä karvaa on lähtenyt valtavina tuppoina ja olen tullut muuten suhteellisen tasapainottamaksi yksilöksi ja sehän taas enteili juoksuja. Nyt siis toiset juoksut alkoivat 10 kk ja kolmen viikon ikäisenä. Tähän samaan syssyyn käännän kuunteluaseman toisaalle ja haistelen jälkiä ehkäpä löytääkseni jotain mielenkiintoisempaa. Eilen keskiyöllä äippä päästi minut vapaaksi autosta, kuten yleensä ja siinä samassa näin hirveän tunkeilijan pihalla. Lähdin jahtaamaan tunkeilijaa haukun kera ja iskä ihmetteli, miksi äippä huusi vain muutaman kerran saadakseen huomioni (ei saanut). Tunkeilija oli jänis, joten äippä tiesi (iskän mukaan äippä "tiesi"), että tulen takaisin. Lisäksi äippä oli jostain lukenut, että jos ei halua, että koira lähtee riistan perään, sitä ei huudella kesken matkaa takaisin ja mennä esimerkiksi hakemaan. Saalista ei siis pidä tehdä mielenkiintoiseksi. Päinvastoin, huomioimattomuus toimisi parhaiten ja laumasta "karkottaminen", jos muu ei auta. Tietysti on niitä koiria, joita ei kiinnosta nämä ihmisten sotasuunnitelmat. Niin, siis huomion kiinnittäminen leikkiin (minun kohdallani) toimii h-hetkellä parhaiten, jolloin unohdan oikean saaliin. Tai olosuhteiden pakosta (vilkas liikenne yms.) omistaja joutunee tekemään kaikkensa, jottei koira jää esimerkiksi auton alle, mutta nyt kyseessä oli pimeä parkkipaikka vanhan asunnon vieressä. Samalla periaatteella äippä laumanjohtajana ei huutele minua metsälenkillä (milloinkohan viimeeksi olen sellaisen saanut), vaan lauma seuraa johtajaa, ei toisinpäin. Saa nähdä, miten kauan nämä äippän teoriat pitävät kutinsa.

Tapaturmiakin sattui. Lauantaina varvas jäi temutessa ilmeisesti terassilautojen väliin ja parkaisin kovin säikähdyksestä. Haukahdin äippälle kerran ihan vaan varmistaakseni, ettei enää työnnä varpaitani lautojen väliin... Sunnuntaina ramppasin hihnan kanssa terassilta sisään ja toisinpäin, kunnes viimeisen kerran lähdin oikein vauhdilla ulos. Hihna jäi kiinni oven alle, jolloin vedin tavallaan itse oven perässäni kiinni, häntä välissä *Pum Pum*. Huusin nyt niin veret seisauttavasti, että koko kylä kuuli. Iskäkin ihmetteli, että miksi äippä nyt tuollai laittoi ovea kiinni, mutta äippä sai oikaistua asian, iskälle. Itse en ollut niinkään varma tästä motiivista. Järkytyksestä en voinut hetkeen edes liikkua. Tärisin kauttaaltani jonkin aikaa ja pidin häntää alhaalla, mutta ilmeisesti mitään ei mennyt ainakaan poikki.

Koiranelämää 10kk

Oho. Unohtui julkaista... Tulipa pitkä väli kirjoittamiseen, kun on ollut kaikkea puuhaa. Energia on lähinnä mennyt ympäristön vahtimiseen ja äippän ja iskän touhujen seuraamiseen, ei ole helppoa pysyä nyt niiden perässä. Enää siis ei makoilla sohvalla (huom! minä en makaa...), vaan kiidämme paikasta toiseen. Tosi ailahtelevaista porukkaa... Juhannus vietettiin iskän mummin mökillä saaristossa, jossa vahdittavia oli palosammuttimen kokoisesta ihan aikuisen mittaan. Enimmäinen venekyytikin tuli koettua. Tosin kesken soudun aloin hirveästi ulista ja haukkua ja sitä touhua kesti koko saaren ympärimenon ajan. Se ei suinkaan ollut mitään mukavaa yhteislaulua, vaan yritin merivartiostolle ilmoittaa, että tulee hetimmiten pelastamaan minut. Ei tullut.

Äippällä ja iskällä on nykyään sama sukunimi, joten olemme nyt kaikki saman nimisiä. Enpä olisi arvannut, että tämän touhun takia sitä joutuu koirahoitolaan yli viikoksi. Ensimmäinen loma ilman minua ja vielä näin pitkän ajan, mitenköhän ne pärjäsi? Ikävöiden ilmeisesti minua, kun ottivat Italianmallisesta seehveristä kuvan (kuva tulee myöhemmin). Kaikki koirat kulkivat siellä vapaana jäämättä auton alle, mikä paratiisi. He ostivat minua varten ovikyltin (ilmeisesti italialaisia varten, muut eivät ymmärrä), joka varottaa olemassaolostani (kuva päivitetään myöhemmin). Nostankin muuten nykyään sellaisen uhmakkan haukun, että varuillaan kannattaa ulkopuolisten olla. Olen myös itse varuillani niin kauan, kunnes vieraat ovat astuneet sisälle ja minulle tulee sellainen malttamattomuus-vikinä-tosikiva-tosikiva -vaihe, jolloin kaikki vieraat ovat tervetulleita meille. Äippä epäilee, että haukku taitaa olla ainoastaan lumetta...

Aika koirahoitolossa sujui kuitenkin tosi hyvin. Olin muiden suht samanikäisten pentujen kanssa samoissa tiloissa ja meno oli arvatenkin vauhdikasta. Oltiin koirahoitolan lempi ryhmä. Koska kukaan pennuista ei ottanut pomon roolia itselleen, vaihtelimme keskenämme sitä päivittäin. Näin jokainen sai olla yhden päivän pomona, reilua. Yritin saada vähän raskasrakenteisempaa bullmastiffia juoksemaan kanssani, mutta se ei onnistunut viikonkaan yrityksen jälkeen.
Iskä haki minut heti maanantaiaamuna ja kyllä kummistuneena katsoin, että voiko tämä olla totta. Ulkonäöltä en heti tunnistanut (oli sen verran tumma?), mutta heti hajun saatuani meinasin revetä liitoksistani! Kävin vielä sanomassa 'heippa' (tönäisemässä hoitajani) ja sitten kotimatka alkoi kuumassa haisevassa autossa. Olin tietysti piehtaroinut siellä kakassa sun muussa.

Koiranelämää viikon verran ja kyllä uni maittoi kotona. Iskä arveli heti, että aika koirahoitolassa teki tehtävänsä, kun olin paljon itsenäisempi (hyvä!) ja kontaktia en ottanut enää samalla tavalla (huono!). Tietysti parissa päivässä tajusin, että tämä muutos on tältä osin pysyvä ja minusta tuli hirmuisen hellyydenkipeä. Kiehnään mieluusti patjallani tassut kohti kattoa ja vääntelen ja päästän mouruavia (?) ääniä, kun äippä tai iskä antaa minulle huomiotaan.

10-kuukauden kunniaksi äippä yritti punnita minut, mutta vaaka näytti vain erroria. Eläinlääkärissä käydessäni vaa'an lukemat olivat edelleen 24,7kg. Tarkoittaakohan se 24/7 energiankulutusta? Kutina oli ilmeisesti hellittänyt koirahoitolassa ja turkkini näyttääkin huomattavasti paremmalta. Myös eläinlääkäri oli samaa mieltä: paranemaan päin, kunhan ruokavaliota pidetään vielä 10 viikkoa yhden hiilihydraatti- ja proteiinilähteen varassa. Tällä hetkellä se siis on perunaa ja kanaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Äippä ja iskä ovat tulostani asti hakeneet kämpän täyteen pahvilaatikoita ja siirtelevät tavaroita sinne ja tänne. Muutamme kuulemma siihen paikkaan, jossa telmin jackrusselin kanssa sisällä ja pihalla ja siinä lomassa söin sen ruuat. Ei tykännyt. Minulle tulee ihan oma vahdittava piha, jossa ei vielä ainakaan ole mitään aitoja :) Tämä taitaa olla suomalainen paratiisi.