Susiblogi

Paluu maanpinnalle..

2010-04-14T21:41:00.003+03:00

Noniin, saadaan unohtaa kisat tältä keväältä, ehkä jopa vuodelta. Kun asiaa tarkemmin oikein miettii, niin meillähän ei ole mihinkään kiire, kun ei meillä ole sitä lajiakaan vielä. Ollaan äippän kanssa harrasteltu kaiken näköistä, mutta emme ole vielä löytäneet sitä oikeeta lajia. Kriteereinä ovat kuitenkin ajan (hyöty)käyttö sekä äippän ja minun henkilökohtaiset ominaisuudet. Tottista treenataan joka tapauksessa, mutta ns. viettilaji on hakusessa, ehkei kuitenkaan haussa.

Viime maanantaina olimme taas susitreeneissä. Seuraaminen on lähtenyt sujumaan hyvin, kunhan äippä malttaa edetä tarpeeksi hitaasti, etten päädy taas vanhaan toimintatapaan (=pään notkauttaminen seuraamisessa). Toiseksi treenattavaksi asiaksi muodostui jäävät liikkeet, joita ei missään nimessä saa enää treenata kokonaisina liikkeinä (=ohjelmatreenin saa tältä erää unohtaa), vaan erillisinä harjoituksina: liikkeestä suoraan hetsaamalla siten, että pallo on nyrkissä, koira saa tavoitella ja vähän närppiäkin, sitten käsky "istu", "maahan" tai "seiso" (samalla treenikerralla voi harjoitella kaikkia sekaisin, koira oppii näin kuuntelemaan käskyä), kun asento on täydellinen, vapautus ja palkka. Koiran ei myöskään aina tarvitse päästä puremaan, vaan välillä homma jatkuu seuraavaan käskyyn. Samalla äippän ja minun suhde lähenee ja tulee luottavaisemmaksi, kun saan röyhiä äippää päin.

Eli, äippällä on kaksi asiaa, jota treenata ja jos se nyt sössii tämän, niin niin.. Vanhan tavan murskaaminen vie tavattoman paljon aikaa ja vaivaa ja siihen äippä on valmis satsaamaan. Pinnaa ei nyt saa menettää..

Treenipäivitys

2010-04-12T11:28:00.006+03:00

Päivitykset ovat jääneet väliin. Ikään kuin tässä välissä ei olisi treenattu lainkaan. Totuus on kuitenkin se, että treenit ovat alkaneet luistaa ja olemme päässeet rakentamaan hyvää tottista, jossa on alku-, keski- ja loppuvaihe. Treenit alkavat maahanmenolla, jonka jälkeen seuraa perusasento. Siitä sitten parin askeleen seuraamista, vaihtelevasti hidas-normaali-juoksu -temmolla. Sitten treenaamme jääviä liikkeitä, eteenmenoa, luoksetuloa eteen, perusasentoa vinoista kulmista ja keskittyneet vireen ylläpitämiseen. Kun äippä keskittyy ja vaatii, niin homma toimii. Viimeeksi yleisönä oli jotain jalkapalloilijoita, olin vapaana, enkä edes vilkaissut heihin, vaikka muutama teki häiriötä kävelemällä suoraan meidän välistä. Äippä olikin tosi tosi tyytyväinen, siis oikeasti.

Pääasiassa olemme treenanneet siis seuraamista pienissä pätkissä sekä jääviä liikkeitä ohjelmatreeninä liikkeestä istuminen, maahanmeno ja seisominen -kaavalla. Äippä antaa myös merkit: istumisesta rapsutus etulavan kohdalle, maahanmenosta taputus ja silitys takajalan kohdalle ja seisomisesta taputus ja silitys päähän. Opin merkit ilmeisen nopeasti, kun yhden ohjelmatreenin jälkeen en ole mokannut. Sitten tuli takapakkia tokossa. Alo-liikkeissä kun ei ole tuota istumista, niin äippä siirtyi suoraan maahanmenoon, antoi kyllä merkit sun muut, mutta olin aivan ulalla. Useaan kertaan kokeiltiin ja sama juttu. Sitten olikin pakko siirtyä sivuun kokeilemaan, että johtuuko hidas maahanmeno kivusta vai mistä. Tehtiin nopeita maahanmenoja liikkeestä ja ongelmaa ei ollut. Äippä arveli, etten sittenkään ollut tarpeeksi hyvässä vireessä suoritusta aloittaessa ja ehkei ollut tarpeeksi keskittynyt itsekään..

Siispä, takaisin treenaamaan näitä jääviä liikkeitä erikseen, merkkisignaalien kanssa. Koira ei osaa soveltaa, joten sen on osattava käskyt, jottei sen (minun) tarvitse jäädä arpomaan, mitä ohjaaja haluaa. Seuraavalla kerralla otamme tempputreeniä näistä jäävistä liikkeistä ja pidämme vauhdin yllä.

Tämän kevään ja kesän tavoitteena on BH-tunnus sekä ALO-luokan 1-tulos. Saapa nähdä, toteutuuko. Sen verran ok olen, ettenkö nyt Bh:sta läpi pääsisi, mutta mutta. Äippästä vaan tuntuu siltä, että menisi keskeneräisen koiran kanssa kisoihin.

Tottispäivän 13.3. treenivinkit

2010-03-23T20:36:00.004+02:00

Kouluttajan mielestä meillä on varsin hyvä kontakti ja vire tekemisessä mitä pitäisi vaalia ja hyödyntää ottamalla ohjelmatreenikokonaisuuksia. Tärkeää on, ettei ahnehdi liikaa, vaikka tuntuu siltä, että kestän ja jaksan. Äippän pitää keskittyä treeniin ajatuksella ja varmistaa oppiminen sekä se, että pääsen palkkapäämäärään jokaisessa treenissä. Näin treenistä jää postitiivinen kuva - yhteinen tekeminen kannatti.

Liikkeiden välit ja odottaminen on myös tärkeää. Lisäksi häiriöitä on edelleen tärkeää treenata ja iän mukana voi tulla takapakkia, se kuuluu kehitykseen. Äippän tulee muistaa kärsivällisyys ja reiluus! Kun koira osaa, saa vaatia, mutta kannustavasti ja palkiten oikeasta suorituksesta tietysti. Tämä rakentaa vahvaa pohjaa tulevalle. Säännöllisesti ohjelmatreeniä, mm. jääviä liikkeitä ja noutoja ja muista SUPERpalkka, mielikuvitus rajana!

Treenit on suunniteltava huolellisesti, huomioi rutiinit, merkkisanat ja -eleet. Toimivin treeni on lyhyt napakka treeni, jossa koiralla ei ole aikaa ylimääräiseen omaan höntyilyyn. Mieluummin pari lyhyttä, kuin yksi pitkä. Naksun käyttö on suositus, saas nähdä aikooko äippä tätä hyödyntää. Äippän pitää pyrkiä iloisuuteen ja hauskuuteen, yritteliäisyyttä vaalitaan - sitä on ilo seurata ja siihen on hyvä rakentaa näyttävää tottista.

Suurin osa asioista me tehdäänkin äippän kanssa, mutta tuo ohjelmatreeni tuli meille ihan uutena asiana. Sen verran olen kehittynyt, että treenaamisesta on tullut ihan oikeaa treenaamista, enää ei olla pentuotottista!

Puhutsä mulle vai?

Ja sitten pk-puolelle. Edellisellä kerralla äippä sai mitä loisteliaimman vinkin tiiviiseen seuraamiseen. Kontaktini välillä putoaa ja jään katsomaan jotain maata tai jotain ja sitten huomaankin, että äippä kävelee ylitseni, kun "ollaan tehty" täyskäännös tai vain vasemmalle kääntyminen. Nyt päämääränä on tiivis kontakti heti ensi askeleelta: liike aloitetaan perusasennosta (ei välttämättä tarvitse käskeä sivulle, vaan käsky "istu" ja ohjaaja siirtyy koiran viereen), käsky "seuraa" (joka ei ole sotilaallinen, vaan kepeä ja silti vaativa ja keskittynyt), vasemmalla jalalla aloitetaan pari hidasta (hyyyyyvin hidasta) askelta, sitten pari normaalilla temmolla ja sitten taas hyyyyyvin hidasta. Näin kontakti pysyy ja voin kertoa jo parin treenin jälkeen, että SE PYSYY! Upeaa! Äippä on haltioissan :) Palkka putoaa joko kainalosta tai sitten viedään vasemmalla kädellä niin, että joudun saalistamaan sen.

Irrotukset ovat osoittautuneet ongelmallisiksi ja tähän äippä käyttää kahta palloa, kylkimyyryä ja kehua. Eli homma menee niin, että irrotuksen lähestyessä äippä soluttautuu viereeni, käskee irti, jos en päästä, nappaa karvoista ja toistaa käskyn ja palkkaa sitten välittömästi toisella pallolla. Toimii kerrasta, kunnes tulee taas uusi treenikerta, jolloin taas jään mäyssäämään palloa. Irrottamisesta pitää tehdä hyödyllinen, palkkaa ei saa ottaa pois, vaan siitä pitää siis tehdä kannattava. Irrotuksen jälkeen palkkaa ei otetaan hitaasti viettiä lisätäkseen vaan nopeasti siirrytään seuraavan/uuteen liikkeeseen. Eli mun kanssa ei uumoilla näinkään päin.

Ongelmana on myös äippän jatkuva kehuminen. Äippä on tässä vastikään huomannut, kuinka keskittynyt olen silloin, kun ohjaaja on hiljaa. Jos kehuja satelee, tarkkaavaisuus katoaa ja en enää pidä paikkaani, vaan odotan jostain kimpoavaa palkkaa. Parempi, että äippä pysyy hiljaa, keskittyy itsekin siihen treeniin ja palkkaa lopuksi superisolla palkalla ja leikkimisellä. Tämä on myös sitä kilpailuun tähtäävää treeniä, ohjaaja on hiljaa ja jäykkä, jolloin kaikki on hyvin. Kun kontakti on seuraamisessa sen verran hyvä, että se pysyy jatkossakin, otetaan serpentiiniseuraaminen käyttöön ennen kuin siirrytään suoriin kulmiin. Joku treenikerta saatetaan ottaa tuota ohjelmatreeniä jäävissä liikkeissä ja loppuiloitteluksi eteenmeno tai piilojen kierto ja leikki!

Höyryn päiväkirja

2010-03-18T19:24:00.005+02:00

Viime viikonloppuna olimme äippän kanssa koko päivän koulutuksessa, ensin teorian, sitten käytännön osuuden merkeissä. Tässä pitäisi sitten alkaa pitää päiväkirjaa, jotta äippä pysyy kärryillä. Kerronpa ensin, mitä kaikkea äippä oppi.

Koulutus koostuu kahdesta osasta - (1) henkisestä valmentautumisesta sekä (2) lajitaidosta. Ensimmäiseen kuuluvat ohjaajan ja koiran suhde, ohjaajan asenne, motivaatio ja suunnitelmallisuus sekä ohjaajan että koiran ominaisuudet. Jälkimmäiseen kuuluvat viettivoima, valmentautuminen ympäristötekijöihin, tekninen osaaminen sekä hallinta. Ja näitä kun tässä nyt katsoo, niin voi jo suoraan sanoa, missä vika - ensimmäisen kohdan kakkoskohta.

(1)

- Suorituksen pitää olla iloinen (yhteistyö), tekninen sekä energinen (viettivoima)

- Koiralla on rooli/tehtävä koulutuksessa

- Kontakti - jos sitä ei ole, koira ei opi (hyvä vahvistaa vanhemmallekin koiralle)

- EI ilmaisia palkkioita=lelut pois (taas), ruuan saa vain treeneistä

- Harvalla koiralla on luontainen sytytys, pitää luoda erikseen

- Koiralle pitää olla reilu! Ahneus kostautuu

- Eteenmenossa palkan vieminen perille on vain yksi koulutusvaihe

- Ohjaajan on kasvettava omaan rooliinsa

- Uskalla vaatia, mutta ohjaajalla on vastuu mielentilasta ja hyvinvoinnista

- Ennaltaehkäisevä käytös: koira ei tee eroa treenin ja kokeen välillä: jos koeolemus on jäykkä ja hiljainen, sitä pitää erikseen harjoitella

- Ohjaajan motivaatio=intohimo, suunnitelmallisuus=tavoitteet=realistiset haasteet

- Epäonnistumisen pelko: tilanne haltuun - konkreettisia selityksiä ongelmille -> parannuksia

- Pää- (ylin tavoite) ja välitavoitteet (jokaisen liikkeen kohdalta ihanne suoritus, tavoitteet kevät/kesä, treenikerrat - lenkin/ruuan yhteydessä, viikko/kk/6kk)

- Treenipäiväkirja: 4x=edistyminen (pitäisi olla)

- Ei pitäisi tulla yllättäviä asioita - ohjaajalla on suuri vaikutus!

- Treenejä eri kentillä, vuodenaikoina

- Käytä virityssanoja (eteenmeno), apusanoja, eleitä (jäävät liikkeet - taputus koiran kylkeen, lapaan, päähän)

- Ei tyhjiä kohtia, palkkaa uusissa tilanteissa, siirtymisissä (jotta koiralla pysyy mielenkiinto/vire ei ehdi laskea, kun palkka voi tulla milloin vain)

(2)

Viettivoima

- Motivaatio, koiran täytyy hyötyä

- Oikea tunnetila - vahvista!

- Rutiinit: ohjaajan vaatetus, apusanat (mennään tokoon/treeniin,mennään ettii maalimiehiä). Avainärsyke -> oppimishalu

- Käskyt = lupa leikkiä

- Ei-sanoja pitää välttää, sammuttaa vietin. MUTTA puututaan siihen, jos tekee väärin!

- Sama liike - sama palkka

- Koiralla pitää olla selkeä, mustavalkoinen

Ympäristötekijät

- Eri paikat, sääolosuhteet, häiriöt ihmisistä

- Treenikisat

- Mieliala "tarkkana", kohta meidän vuoro

- Haaste

- Koira ei saa kärsiä muiden mokista (keskity koiraan, älä mihinkään muuhun)

- Rutiinit: ilmoittautumiset, kättelyt, siirtymiset

- Odottamista harjoiteltava, mutta treenin jälkeen!

Tekninen osaaminen

- Sääntökirja

Hallinta

- Vietti, kuuntelu, maastohallinta, arki...

Sitten puhuttiin vielä tempputreenistä ja ohjelmatreenistä. Tempputreenissä harjoitellaan/ylläpidetään liikkeen osasia, eli liikkeitä harjoitellaan pieninä paloina niin, että saadaan osat kuntoon. Vanhemmalla koiralla ylläpidetään iloisuutta. Tärkeää on motivaatio, oikea paikka - kontakti sekä liikkuminen kontaktissa. Usein edetään liian nopeasti. Käskyjen tulee olla selkeitä, ohjaajalle helppoja. Käytä virityssanoja!

Välipalkan lisääminen liikkeiden väliin: ilahtumisen tunne täytyy saada syntymään -> ilahtuminen = palkka. Liikkeiden välillä koira ei saa palkkaa (tämä siis siinä vaiheessa kun opetellaan koesuorituksia, koiraa kun ei saa palkata missään välissä), vaan "hyvä, lisää", seuraa seuraava liike. Käskyn alla odottaminen ei pura viettiä, mutta jos antaa uumoilla ja haistella, niin niin... Koiraa täytyy myös auttaa, jos hämmentyy (taaskaan ei voi vaatia jos ei osaa): yksinkertaista, jotta hahmottaa!

Luo vaihtoehtoisia malleja: esim. jos koira karkaa hyppyesteeseen, ei pääse hyppyyn ja hakemaan, vaan otetaan pieni seuraamispätkä ja ohjaaja hakee noutoesineen. Näin koira oppii odottamaan. Aluksi palkataan jokaisesta onnistuneesta liikkeestä. Viikon aikana voi harjoitella maksimissaan kolmea liikettä, sitten seuraavat liikkeet (n. 40-70 toistoa). Esim. pudotettu esine postinhakumatkalla jne. Aktiivisuus plussaa, mutta aina ei pidä palkata - ohjaaja päättää, milloin tehdään, milloin "riittää".

Myös yliliikkeitä pitää harjoitella: hyppynouto - kapula missä kulmassa tahansa, perusasentoon tuleminen vinosta kulmasta, eteentuleminen vinosta asennosta jne.

Jos treenataan, treenataan vauhdilla: jos tulee täysillä ja pysähtyy kuin seinään, saa jättipotin, jos lönköttää saa vähän rapsutuksia "ihan hyvä".

Päiväkirjaan tulee merkitä kriteeri, toistot, onnistuminen sekä mikä auttoi eteenpäin.

Näiden ohjeiden avulla mennään ainakin tämä kevät. Päivitettävää on myös kontrollikäynnistä eläinlääkärin luona sekä toisista susitreeneistä, niistä lisää toisessa postauksessa.

Ohjelmatreeni luo varmemman olon ohjaajalle ja koiralle: aina sama järjestys. Jättipotti viimeisestä liikkeestä (pitkä suoritus, pitää vireen yllä). Testataan rakennelmaa, 30x putkeen ALO liikkeitä "istu" ("hyvä, lisää") - "maahan" ("hyvä, lisää") - "seiso" (ja jättipotti). Kun harjoitellaan kokonaissuoritusta, hyväksy virheet: jos koira ei istu, palaa koiran luo ja siirry seuraavaan liikkeeseen. Kieltämisestä tulee negatiivinen tunnelma ohjaajan ja koiran välille. Liikkeiden välissä ei kuitenkaan kehuta (vain "lisää"). Näin luottamus lisääntyy.

Muista myös viimeistely ennen koetta: esim. eteen menossa 9/10 suoraa palkkaa, 1/10 palkka vasta ohjaajalta. Ei treeniä ennen koeaamua. Paras suorituskyky: huolehdi kunnosta, tarpeiden teosta, juomisesta yms.

***

Että sellasta. Seuraavassa postauksessa kontrollikäynnistä eläinlääkärin luona ja treenipäiväkirjan aloitusta.

Ei ole koiraa karvoihin katsomista

2010-03-13T20:35:00.005+02:00

Kutinoista huolimatta hoidan duunini mielestäni oikein hyvin, ainakin silloin kun kyseessä on johdonmukainen yksittäinen treeni tai kun olen puolustamassa itseltäni tätä laajastakin laajempaa reviiriä. Takerrutaan ensimmäiseen. Reilussa puolessa vuodessa motoriikkani on kehittynyt sen verran, että äippän täytyy kehitellä oikea tapa palkkaamiseen ja leikkimiseen. Sättimistä tuli ekalla susitreenikerralla, äippälle, *hih hih*. Sotilaallinen kuri ei enää toimi, jos joskus toimi (no viime keväänä, kieltämättä) ja tilalle harjoitellaan uutta iloista ja reilua treenaamista. Tarkoittaa siis sitä, että äippän pitää tietää tasan tarkkaan, mitä olemme tekemässä, jotta en keksi muuta puuhaa kentällä. Kentälle menemisestä tehdään rituaali: pissitys - siirtyminen kentälle - käsky "maahan" tai "istu" - treenin aloitus. Kentällä ei haistella, vaan ollaan kontaktissa. Intensiivinen treeni ja takaisin autoon. Ohjaajien mielestä olen vielä pentu ja mitään ei ole vielä pilattu eli mahiksia on!

Tällä hetkellä ongelmakohtina ovat kontakti seuraamisessa, täyskäännökset vasempaan (jään jalkoihin tai en käytä takapäätään tarpeeksi) sekä palkasta luopuminen. Ihan sellaisia tavallisia kontaktiharjoituksia sivulla "seuraa" -käskyllä, palkka vaihdellen pelkästä kontaktista, muutamasta askeleesta tai pidemmästä pätkästä, kunhan ei liian nopeasti hosuta eteenpäin. Käännökset täytyy pilkkoa siten, että harjoitellaan paikallaan takapään käyttöä ja otetaan rinnalle sitten pätkä seuraamista, 90 asteen käännös vasempaan ja palkka heti oikeasta suorituksesta. Minulle täytyy näyttää selkeämmin, mitä vaaditaan, eli tiivistä seuraamista sekä tiiviitä käännöksiä. Ja äippältä tämän hokaaminen kesti tovin... Luopumisharjoitukset erikseen pienillä pakotteilla, jotta irroituksista saataisiin nopeammat ja/tai toisena vaihtoehtona (kannatan) on hankkia kaksi samanlaista lelua ja tehdä vaihtokauppaa.

***

Edellinen lääkärikäynti jäi kirjaamatta. Olimme äippän kanssa uudessa paikassa ihotauteihin ja allergioihin erikoistuneen lääkärin vastaanotolla. Nyt kutina otettiin vakavasti: tuloksena kolmen viikon antibioottikuuri (teippinäytteissä yllättäen taas hiivaa), eliminaatiodieetti Royal Caninin Hypoallergenic -ruualla. Veriarvoissa oli jotakin ruoka-aineallergiaan viittaavaa, maksa-arvot sun muut olivat oikein hyvät. Malaseb-shamppoolla äippä on nyt pessyt pari kertaa viikossa ja sen päätteeksi sumuttanut kosteuttavaa ja ihoa parantavaa Allermyliä. Lisäksi saatiin kortisonisuihke (Cortavance) ongelmakohtiin, joita on tällä hetkelläkin alaselän alueella ja kyljissä (iho punoittaa ja kuumottaa; näppyjä siellä täällä). Kuuri on sinänsä tehonnut, karvaa on kasvanut kylkiin ja tummentuneet ihoalueet ovat parantuneet ja rapsutus ennen kaikkea hävinnyt lähes kokonaan. Silti äippä ei voi hehkuttaa, kun allergiatesteissä todettiin allergia/yliherkkyys varastopunkille sekä parille homesienelle. Tiistaina on kontrollikäynti, jossa puidaan jatkoa. Ruoka maistuu joka aterialla *rouskis-maiskis* :)

Kutittaa vieläkin...

2010-01-23T19:41:00.005+02:00

Kävimme eläinlääkärissä ja saimme taas antibioottikuurin sekä Ataraxia kutinaan. Odottelemme vaikutusta. Eläinlääkäri kehtasi epäillä jotain ihme kapia ja oli lievästi pettynyt, kun teippinäytteestä löytyikin bakteeria eikä ötököitä. Ihan niin kuin viime keväänä ja taas äippä oli oikeassa. Äippää saattaa ärsyttää tilanne, jota ei oteta tarpeeksi vakavasti. Oli vaiva mikä tahansa... Senpä vuoksi saatamme mennä seuraavan kerran eri paikkaan.. Esimerkkinä se, että jos kertoo kuumotuksesta iholla, niin lääkäri toteaa siihen, että "niin, nyt kun sitä (minä) on pidetty paikoillaan tässä maassa, niin se voi tuntua kuumalta". Joo, sitähän äippä tarkoittikin.. Iho ei ollut ehtinyt vielä niin pahaksi kuin viimeeksi, ja sitä eläinlääkäri päivitteli. Olisi pitänyt varmaan odottaa vielä kuukausi. Lisäksi sanottiin, että kun olen tällainen nuori ja NÄIN oireileva koira, että ikääkin on vielä jäljellä. Sen vuoksi ei kannata aloittaa mitään koko elämän mittaista kortisonikuuria. Eli, tulos on tämä: ottakaa antibioottikuuri ja menkää muualle tutkituttamaan allergeenit yms. Mennään juu.

Ruoka-aineallergia saattanee siis olla taustalla, mikä laukaisee kutinan ja kun olen tällainen atoopikko, niin olen alttiimpi saamaan minkä tahansa ihovaivan. Kun rapsutan allergia-kutinaa, ihoon tulee bakteeri, joka leviää rapsutuksen myötä koko kehon alueelle. Katsomme uudestaan parin viikon päästä (kun kuuri on syöty), että mihin mennään, vai mennäänkö.

Uusi vuosi 2010

2010-01-20T12:02:00.006+02:00

Hullu-hurtta

Niin se aika rientää. Niin kovaa, ettei ehdi edes blogiaan päivittää. Uuden vuoden lupauksena voisi olla tämä päivitys, muuta en keksi. Äippä tietysti toivoisi minun lupaavan sitä sun tätä, kuten "syön ruokani silloin, kun se eteeni laitetaan", tai "kuljen nätisti hihnassa, enkä isottele kaikille ohikulkeville koirille" tai "en jää päivystämään sitterin viereen ja nuolemaan tuon ihmislapsen naamaa ja käsiä, kun äippän silmä välttää". Kovat on toiveet.

Äippä sen sijaan on iskän kanssa luvannut lenkittää minut joka ilta ja kouluttaa aina välillä. Tässä vallitsee yhteistyö- ja avunantosopimus, jos saan positiivista huomiota, niin palkitsen sen ruhtinaallisesti olemalla paljon rauhallisempi, tottelevaisempi ja tasapainoisempi. Susitreeneihin täytyy päästä, jotta niitä BH-kisoja voisi alkaa miettimään. Ei sinne kouluttamattomalla susihukalla ja osaamattomalla äippällä mennä. Olipas suoraan sanottu.

Talvipoustailua

Vaikka ulkopuoli näyttää hyvältä, niin sisältä kutisee, niin vimmatusti, että se häiritsee jo yöunia. Kuulemma äippä ja iskäkin heräävät siihen. Joko se on se Öömöti, joka öömöttelee pisin yötä tai sitten minä rapsutan järjen pellolle. Äippä varasi minulle taas eläinlääkärin, no edellinen kerta oli keväällä, mutta tällä kertaa otetaan raapenäytteitä enemmänkin ja ehkä allergiatestit. Huomenna sen näkee. Mennään äippän ja Öömötin kanssa, iskä tulee ehkä meidät hakemaan.

Kesäkuulumiset ja pikkuvieraat

2009-07-07T09:21:00.009+03:00

Jottei kellekään jää epäselväksi, en kupsahtanut leikkauspöydälle, täällä ollaan taas! Leikkauksen jälkeiset päivitykset vain jäi tekemättä, vaikka kaikki menikin oikein hyvin. Tässä tiivistetyssä muodossa tapahtuman kulku.. Leikkaus kesti parisen tuntia ja diagnoosi vahvistui. Seuraavan päivän olin tokkurassa, mutta sitten aloin jo olla oma itseni, joskin hyvin hellyydenkipeä. Haavan päälle liimattiin keinoiho, jotten sitä nuolisi ja se pysyikin siinä paikoillaan viikon. Sitten yhtäkkiä ihoni reagoi liimaan, iho ahavoitui ja tuli pahan näköiseksi. Sain antibioottikuurin varmuuden vuoksi ja hoito-ohjeena haava-alueen suihkuttelun sekä yrttisuihkeen nuolemisen välttämiseksi. Punoitus hävisi nopeasti. Tikkien poisto eteni hyvin, kaikki kerrokset olivat kiinni ja sain hoitajalta luvan juosta vapaana. Ei tainnut tietää, mitä lupasi, kun kolmen viikon hihnassa olon jälkeen minussa oli lievästi virtaa...

Pari päivää leikkauksen jälkeen ja muutaman kilon laihtuneena

Tikkien poston jälkeen: liima-alue vielä punoittaa, muuten siisti haava.

Nyt kun leikkauksesta on vierähtänyt miltei kaksi kuukautta, voidaan hiukan alkaa analysoida tapahtumasta aiheutuvia muutoksia. Iskä oli alussa ensin huolissaan, että puolet minun persoonallisuudesta jäi leikkauspöydälle, kun olin kipeä ja omissa oloissani, mutta viikon päästä käsitys muuttui. Taisi käydä niin, että puolet järjestäni jäi sinne... Tässäpä muutamia leikkaukseen liittyviä myyttejä (suluissa oma/äippän näkemys): koira rauhoittuu (ei rauhoitu) ja muuttuu tasapainoisemmaksi (hormonaalisia mielialavaihteluita ei ole, että sinänsä pitää paikkansa), leikkisyys lisääntyy (juu, hypin ja pompin enemmän ja juoksen nykyään kaikki ojan pohjat oli siellä vettä tai ei; saan hulluuskohtauksia ja murisen samalla), ruokahalu lisääntyy (no, ruoka jää ainakin kylkiin paremmin kiinni ja nirsoilua ei ole havaittu) ja koira lihoo (ei liho). Toisten koirien kanssa olen aina tullut toimeen, mitä nyt tietty muistutan ensin korkeasta asemastani, joten sukupuolella ei ole tiettävästi vieläkään väliä. Lähes kuukauden koulutustauolla oli huomattavan positiivinen vaikutus: tulen paremmin kontaktiin ja teen liikkeet nopeammin sekä leikin reippaammin äippän kanssa. Pieni takapakki tuli yksinoloon kaupan edustalla: äippän tultua kaupasta hän oli juuri tulossa kehujen kanssa luokseni (makasin kiltisti paikallani), kunnes muuan terrierin ohikulkeminen oli liikaa ja rähähdin. Äippä oli juuri sattumalta jäänyt pylvään taakse nähdäkseen reaktioni (toivoi, ettei olisi kuullut) ja sai juuri oikeaan aikaan annettua palautteen.. Se olikin hyvin voimakas EI! Olin häpeissäni, kun tiedän hyvin, ettei noissa tilanteissa rähistä. Muuten en ole häpeissäni, jos pihalla tai kotona haukun. Oli myös erittäin hyvä, että äippä näki tilanteen, kun oli laittanut hihnan aina yhtä tukevan rännin kiinnikkeisiin kiinni...

Vahtiminen on siis ennallaan. Äippä on koittanut selittää, ettei naapureita tarvitse ilmoittaa joka kerta, kun äippä kuulee ja näkee niiden liikkeet ihan itsekin. Pihalla en edelleenkään noteeraa (=en hauku enkä puuskuta) naapureita esim. lenkille lähtiessämme, jos minua ei huomata eikä katsota. Äippällekin saa nykyään sanoa moi tai terve, enkä ole heti innoissani rientämässä itse tervehtimään. Mutta sitten asia erikseen ovat nämä vuoden ikäiset ihmispennut, jotka hortoilevat epävakaina metrin sinne, metrin tänne. En ymmärrä heidän motiivejaan tuijottaa suoraan silmiini tai kävellä pihalla kädet levällään suoraan kohti. Varmuudeksi haukun sitten kaikki, kunnes tilanne menee ohi ja makaan tylsistyneenä maassa. Oikeastaan tilanteen tekee ristiriitaiseksi se, että pidän ko. toimintaa leikkiin kutsuna ja minut kuitenkin istutetaan ja käsketään olla hiljaa.

Edellisiltä vierailtamme oli muuten jäänyt varsin ihmeellinen yllätys vessan roskikseen. Pahaa aavistamatta nuuskin pakettia pitkään ja lähdin takavasemmalle yhtenä kysymysmerkkinä. Kukaan ei selittänyt paketin tarkoitusta. Äippä ja iskä ovat suunnitelleet samaa ja kotimme pursuaa kohta näistä yllätyksistä. Tietysti se hyvä puoli tässä on se, ettei ihmisnyytti ole heti kävelessä kunnossa...

Kesäisiä kuvia pihaltani:

Keinussa on kivaa!

Terassikausi alkoi...Syön iskän istuttamat ruohot...

Auringonottoa puolivarjossa

Kisaintoa ja taas lääkäriin

2009-05-14T16:03:00.004+03:00

Valmentautuminen toko- ja BH-kokeeseen on saanut yllättäviä käänteitä. Ensin mainittu jouduttiin perumaan murtuneen hampaan takia, kun äippä viime hetkellä muisti, etten saa olla doupattuna kisoissa. Maaliskuusta lähtien olemme treenanneet BH-koetta (käyttäytymiskoetta) varten ensin yleisissä susitreeneissä ja sitten alaosaston järjestämällä BH-kurssilla. Tuli tarpeeseen, kun ei äippä ollut opettanut minua istumaan liikkeestä. Tokossa kun on ainakin alo-luokassa vain liikkeestä maahanmeno ja seisominen. Sitä lähdettiin harjoittelemaan ja eipä siinä mennytkään kuin pari-kolme viikkoa, kun hoksasin, että "ai, sä tarkoitat, et mun pitää jäädä istumaan tohon viereen". Tarjosin kaikenlaista: seisomista, maahanmenoa ja sitten istumista poikittain perusasentoon nähden, koska "istu"-käskyn kyllä osaan, mutta paikka vain oli ihan uusi (istun siis automaattisesti perusasentoon äippän pysähtyessä, joten tuo käsky sai minut ihan hämilleen). Jotkut asiat nähtävästi kestävät. Kun olimme istumisen saaneet kuntoon, harjoittelimme tiiviimpää seuraamista katsekontaktin suhteen, mikä parani loppua kohden huomattavan paljon.

BH-koe koostuu kahdesta osiosta, ensin tottelevaisuudesta (BH-kaavio) ja sitten kaupunkiosuudesta, jossa koiraa tarkkaillaan ihmisten, autojen, pyöräilijöiden yms. joukossa. Kaavio koostuu seuraamisesta sekä kytkettynä että vapaana (normaali, juoksu ja hidas tahti), henkilöryhmästä, jäävistä liikkeistä (istuminen ja maahanmeno, josta seuraa myös luoksetulo) sekä paikallamakuusta. Kentällä on samaan aikaan kaksi suorittavaa koiraa, toinen paikallamakuussa vapaana sille osoitetulla paikalla ja toinen suorittamassa kaaviota.

BH-kaavio

BH-koe alkaa näin: kentälle tulo ja tuomarille ilmoittautuminen perusasennossa, siirtyminen lähtöpisteeseen, jossa otetaan perusasento. Tuomarin merkistä käsky "seuraa" ja kävellään normaalilla nopeudella 50 askelta, täyskäännös vasempaan, 10 normaalia kävelyä, 10 juoksuaskelta ("seuraa"-käsky), 10 hidasta käyntiä ("seuraa"-käsky) ja taas 10 normaalia askelta ("seuraa"-käsky). Käännös oikealle (kaavio suoritetaan myös peilikuvana riippuen kentästä) 15 askelta, käännös oikealle 15 askelta, täyskäännös, 7 askelta ja pysähdytään perusasentoon (koiran pitää istua ilman erillistä käskyä ja sitä voi kiittää ensimmäisen kerran). Tuomarin merkistä 7 askelta suoraan, käännös vasemmalle 15 askelta ja siirrytään henkilöryhmään (4 ihmistä seisoo neliössä), jossa tehdään kahdeksikon muotoinen kuvio. Kahdeksikkoa tehdessä parin täytyy pysähtyä yhteen perusasentoon henkilön lähelle (usein viimeisen sakaran kohdalla). Tuomarin merkistä pari saa poistua henkilöryhmän taakse, mennä perusasentoon (koiraa kiitetään) ja ottaa hihnan irti (ja laittaa sen oikeaan taskuun). Sama kuvio uudestaan alkaen ensin henkilöryhmällä siellä pysähtymisineen ja samalla seuraamiskaaviolla. Kaavion lopussa perusasennon jälkeen siirrytään taas lähtöpisteeseen, jossa koiraa kiitetään. Tässä vaiheessa äippä usein unohtaa, että ne jäävät liikkeet ovat ylipäätään olemassa ja meinaa suunnata paikallaoloon.

Seuraa siis jäävät liikkeet. Tuomarin merkistä "seuraa" 10 askelta, käsky "istu", äippä etenee 30 askelta, kääntyy ja jää paikalleen. Tuomarin merkistä äippä voi palata luokseni. Taas saa kiittää. Sitten tuomarin merkistä "seuraa", 10 askelta, käsky "maahan", äippä etenee 30 askelta, pysähtyy ja jää odottamaan tuomarin lupaa. Käsky "tule" ja tulen rakettina (hidastan n. puoli metriä ennen törmäämistä) äippän eteen istumaan. Äippä ajattelee ääneen mielessään "hyvä tyttö" ja käskee perusasentoon käskyllä "sivu". Tämä viimeinen liike on ehdottomasti mieluisin, kun saa juosta täysillä ja saan näyttää nopean sivulletuloni! Tästä sitten lähdetään joko paikallemakuuseen, jos ei siellä ole jo ollut tai sitten kuuntelemaan tuomion. 70% pisteistä täytyy saada, jotta saa osallistua kaupunkiosuuteen.

Tulevan lauantain BH-kokeeseen piti ilmoittautua aika päiviä sitten, mutta äippä sai erikoisluvan ilmoittautua vasta tämän viikon alussa, kun äippän voinnista ei ole mitään takeita. Äippä ilmoitti minut kisoihin, piti treenauksesta välipäivän ja suuntasimme tiistaina tokoryhmän väliseen kokeeseen. Osallistujia oli tasan kaksi. Aiemmin päivällä äippä oli ihmetellyt takajalkojeni asentoa, kun vetäessäni takajaloista puuttui viimeinen työntö. Takapää oli vähän jumissa, joten töpöttelin vain. Kisoissa virettä ei saatu millään nousemaan, jäävissä liikkeissä istuin hyvin hitaasti ja maahanmenokin oli harvinaisen kömpelöä. Yleensä pieni nyppäisy tehoaa vireen nostamiseksi (jos se siitä on kiinni), mutta nyt katsoin äippää kipeillä silmilläni, että "en mä mamma pysty!". Äippä sai urheiluhierojan numeron ja aika saatiin varattua vasta ensi tiistaille, kun kokeessa olisin kuulemma ollut muutoin perässä raahattava veltoista veltoin sakemanni.

Myöhään illalla iskä huomasi takapäässäni jotain limaa ja ihmetteli sitä äippälle, että taas se on nututtanut karvojaan. Äippä huomasi, ettei kyseessä ollut syljeneritys, vaan peräaukosta valunut lima. Keskiviikkoaamuna soitettiin varmuudeksi eläinlääkäriin, kun ei tuollaisista limoista ikinä tiedä. Kaiken kukkuraksi minulla oli vieläkin kipeät, lasittuneet silmät ja ilmeisesti vähän lämpöä. Menimme illalla tarkastukseen, missä lääkäri oli alusta alkaen siinä uskossa, että lima oli tullut emättimestä. Vatsa ultrattiin ja siellä huomattiin yli 1cm pituinen kohtu, joka ei olisi pitänyt näkyä ollenkaan, jos kaikki on hyvin. Muutamassa kohtaa selvästi aristelin vatsaani, joten kaikki ei tosiaan ollut hyvin. Lisäksi suolessa havaittiin kaasua. Siksiköhän olen syönyt parina päivänä tuoretta ruohoa.. Kun lääkärille vihdoin selvisi, että lima oli tullut peräaukosta, se myös tutkittiin, mutta siellä ei havaittu mitään poikkeavaa ja uloste oli normaalia. Tulehdusarvot olivat 9 (normaalit), mutta eläinlääkäri määräsi antibioottikuurin (sekä kipulääkettä takapäähäni), jottei tulehdus pahenisi, muuttuen ilmeisesti jopa kohtalokkaaksi.

Diagnoosi oli kohdun limakalvon tulehdus ja suosituksena leikkaushoito eli sterilisaatio. Leikkausaika saatiin varattua nopeasti, jo ensi keskiviikoksi. Sitten koittaakin pitkä toipumisjakso, vähintään kuukausi, jos kaikki menee hyvin. Kyseiset leikkaukset ovat kuitenkin rutiinileikkauksia ja koirat ovat selvinneet niistä yleensä melko nopeasti. Hieronta-aikakin siirtyy toipumisajan jälkeen, jos ei mitään ihmeparannusta tapahdu. Hieroja määräsi minulle tosiaan rasituskiellon, jota tietysti yritän uhmata niin paljon kuin mahdollista. Tänä aamuna 10 minuutin mittainen pupun perässä juokseminen taisi kuulua juuri tähän kategoriaan...

Kokeet jäivät siis tältä keväältä. Äippä kun niin toivoi, että saisi kokeen suoritettua ennen kesää, koska sitten ei tiedä, milloin seuraavaksi pääsee edes treeneihin. Nyt olisi ollut hyvä tuomari ja muutkin olosuhteet (äippä osasi kaavion ulkoa ja minä puolestani liikkeet) saada hyväksytty arvosana, mutta minkäs teet. Tai no, pahaa enteilevä mörkökausi (ilmeisesti taas juoksut tulossa) alkoi tällä viikolla, joten ei siitä hyväksytystä arvosanasta olisi mitään taetta ollut, kuten ei muutoinkaan. Toisekseen on hyvä saada tämä leikkaus pois alta, kun se olisi jossain vaiheessa (ehkä syksyllä) kuitenkin eteen tullut. Se oli hyvin pitkälti tuurista kiinni, että kohtutulehdus löydettiin ja että äippä ylipäätään vei minut eläinlääkäriin. Pääasia on se, että minut saataisiin kuntoon.

On tai off

2009-05-14T14:03:00.010+03:00

Omaan aivan uskomattoman kyvyn haistaa töllön (=vähän tai vähän enemminkin käytetty nenäliina) iskän taskusta. Äippällä näitä ei ole, joten kaikki löytämäni töllöt täytyy viedä iskälle, koska äippä ei suostu niitä ottamaan vastaan. Useimmiten kuljen valkoinen töllö pilkottaen suussa ja ilmeeni on "hei kato, mä löysin tän". Jos jostain syystä kumpikaan ei ole huomannut ryöstöretkeäni, natustan sen pieniin ja sitäkin pienempiin osiin. Kasa löytyy sitten joskus ja se on yleensä siivottu huomaamattani pois. Tässä pientä esimakua kyvyistäni (huomatkaa, kuinka venyvää voi iskän slögäreiden taskut olla):

Ja hetkeä myöhemmin...

Off

***

Pihaan saatiin taas uutta näköä (tai tulevaisuudessa toivottavasti näköestettä), kun iskä ja äippä päättivät laittaa pihaa kuntoon. Syksyllä äippä oli päättänyt, ettei pihaan tule uutta nurmea, joten maa haravoitiin ja kalkittiin, jotta iskän ja äippän näkemä nurmikko saisi vähän elantoa. Minä en mitään nurmikkoa ole nähnyt puoleen vuoteen. Päättivät myös hankkia pari tyrnipuskan taimea, kun syksyllä istuttamat aitataimet ovat syystä tai toisesta (kuulemma sama tuhon lähde kyseessä) harventuneet.

Virallisena valvojana ja auttavina tassuina toimin minä tietysti. Minusta oli korvaamatonta apua kuoppien kaivuussa sekä juurakoiden repimisessä. Muusta puhumattakaan...

Uudet tyrnipuskat (poika ja tyttö), jotka ovat osittain saaneet olla rauhassa.

Lupsakka pihavahti, kunnes joku lähellä tai kaukaa kävelee ohi. Minun pihapiirissä (reviiri voi olla huomattavankin laaja...) ei hipsutella! Voitte toki tulla tänne portin sisäpuolelle leikkimään.
Ja mikäs se tämä näky sitten on? Iskä ei malttanut katsoa kuoppaista pihaa ja haki valtavan määrän multaa ja nurmikon siemeniä. Täten auttamatta minulle tuli pihakielto. Istun toisinaan lasin takana, josko siemenet olisivat jo kylväneet. Tahtoo pihalle!

Näin rentoutan itseäni kovan urakan jälkeen.

Huom! Tassut pysyvät yhä lattialla, paitsi jos äippä sattuu olemaan pidempään toisessa huoneessa ja jalat vain notkuvat alla. Kyseisenä iltapäivänä iskä heräsi päiväunilta ja nautti jalkojeni tuomasta lämmöstä, kunnes katsoi jalkopäähän, jossa huomasi minun olevan kokonaan pienellä kerällä. "niin, mää tulin tähän sit lopulta, kun jalat petti alta, niin en mää sit viittiny sua herättää, et olisin lupaa kysyny". Aikomukseni ei ollut tulla edes heti alas. Voi inhimillistyksen ensiaskeleita...

Sunnuntaikoulutuksen antia

2009-04-05T18:43:00.005+03:00

Äippä ilmoitti minut alaosaston maalimiehen pitämään tottelevaisuuskoulutukseen, kun arveli minun hyötyvän vieraasta kouluttajasta ja saavansa itse apua ja ohjeita koulutukseen. Kukin ohjaaja sai "hoidettavakseen" yhden ongelman. Ongelmina äippä listasi seuraamisen, siinä edistämisen sekä kontaktissa pysymisen. Heti ensimmäiseksi kouluttaja kiinnitti huomion siihen, etten päästänyt pallosta irti heti, vaan vastan kahden käskyn jälkeen.
Avainsanat: vire, palkka, kehu, pakote

Vaihe 1. Jotta "irti, irti, irti" -käskyä ei satelisi, harjoiteltiin seuraavaa: kesken leikin (pallo suussa) "istu"-käsky, äippä siirtyi rauhallisesti (jotta pysyisin paikallani) viereeni, silitteli kyljestä, seurasi "irti"-käsky, jota en totellut. Nyppäys nivusesta, pudotin pallon ja jäin istumaan, jolloin äippä odotti sekunnin pari ja vapautti minut. Leikki jatkui. Nyppäys tuli tehdä joko niin, että ensin sanottiin "irti" ja jos en totellut, niin sitten nyppäys ja "irti" -käsky samaan aikaan. Vaihtoehtoisesti (jos halusi irtipäästämisen nopeammaksi) jo ensimmäisellä kerralla käsky ja nyppäys. Jokaisen onnistuneen suoritusvaiheen (istuminen, irtipäästäminen, paikallaolo) jälkeen pitäisi kehua, jotta tiedän, että teen oikein. Ja sitten sama harjoitus kehujen kanssa... Tehokeino istumiseen on se, että jos en istu, äippä nappaa alaselän karvoista ylös, jolloin luontaisesti teen istumisliikkeen. Luontaisesti myös istuin seuraavan kerran käskyn kuullessani. Nyppäämisessä/nappaamisessa pitää olla ehdoton, vähän sinnepäin ei riitä, koska tarkoituksena on opettaa, että käskyn jälkeen minun on mahdollista taas tavoitella palloa. Jos koira huomaa, että käskyä seuraa aina se, että pallo laitetaan taskuun (seuraa tottelevaisuusliike), ei siitä olekaan mitään järkeä heti irroittaa. Inhoan tuota nyppäystä, mutta se toimii, kun saan kehuja ja palkan pienellä viiveellä.

Pakotteen merkitys on siis se, että koira ohjataan oikeaan toimintaan/paikkaan ja vapautetaan tsäh-merkillä (äippän vapautuskäsky), jota välittömästi seuraa palkka, jotta koira tietää, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Liiallisella pakotteella (jota ei seuraa palkka) koira saatetaan ajaa hitaaseen ja flegmaattiseen toimintaan (väistää liikaa, yleisilme "häh"; omistaja toivoisi jostain syystä lisää poveria) ja epäjohdonmukaisella toiminnalla koira ei tiedä, mitä siltä vaaditaan (yrittää jotain, silmät pyörii päässä ja luimistelee; ohjaaja luulee, että koira on tonttu). Älkääkä suinkaan luulko, että tässä puhutaan nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä... Koira mieltää pakotteen inhottavaksi, mutta kuuntelee sitä tarkkaavaisemmin omistajaansa, jos toiminta on johdonmukaista ja palkitsevaa.

Vaihe 2. Seuraavaksi siirryttiin seuraamiseen. Sitä tosin ei päästy harjoittamaan kahta askelta pitempään, kun olen vielä siinä opetusvaiheessa, jossa kontakti pidetään, kun käsky kuuluu. Harjoitus eteni näin: "sivu" (perusasento), "seuraa", "ei" (jos takapuoli nousi maasta lähtöasentoon), uusi "seuraa" -käsky, taas "ei", jos takapuoli nousi. Sitten kun ei noussut, niin palkka välittömästi ja hirmuiset kehut. Opin tämän aika äkkiä.

Vaihe 3. Seuraava vaihe oli se, että äippä otti pari askelta (hihna vasemmassa kädessä) ja kun edistin, seurasi "ei" (joka nyt unohtui silloin tällöin sanoa) ja pakote (liian myöhään). Kun olin oikeassa asennossa sivulla, äippä vapautti. Yksinkertaista minulle, äippälle ei. Siksi kouluttaja ottikin hihnan omiin käsiinsä (kulki takanani) ja äippän oli tarkoitus vain sanoa "seuraa" ja "ei" edistäessäni, jolloin kouluttaja antoi pienen pakotteen, mutta sitä kieltoa ei koskaan kuulunut. Kuinka vaikeaa tuo nyt voi olla? Tämän takia asiat pitää sisäistää, ennen kuin näitä harjoitellaan. Juju ymmärretty, mutta sisäistetty ei.

Sitten vielä vireestä. Koiranhan tulisi olla koulutustilanteessa oikeassa vireessä, jotta se viitsisi tehdä jotain. Jos äippä vaatisi heti unien jälkeen vaikka istumista, menisi tovi, ennen kuin edes tajuaisin, mistä se puhuu ja sitten pitäisi vielä toimia. Ei onnistu. Ja äippä on hermona. Käskyn opettamisen jälkeen, jolloin koira osaa tehdä asian, siltä voidaan vaatia sitä ja kouluttaa mahdollisimman korkeassa vireessä, jotta liikkeestä tulisi nopea, eikä passiivisia vaiheita (tylsiä hetkiä) olisi. Jos koira sattuu haukottelemaan, se ei ole oikeassa vireessä. Lyhyt hetsaus (leikitään pallolla ja annetaan tavoitella, muttei tungeta suuhun), jonka jälkeen joku käsky, pieni odotus, jotta koira oikeasti tekee niin kuin käsketään, sitten vapautetaan, leikitään ja revitellään. Tätä harjoitusta muutaman kerran. Ja jotta sen pallon saa suustani, joutuu palaamaan vaiheeseen 1.

Avainsanat: johdonmukaisuus, määrätietoisuus ja tunnetta peliin.

Peiliin on katsomista, mutta ihan aina sitä ei ihminenkään osaa tehdä asialle mitään tai edes jotain. Siksi näitä kursseja järjestetään, onneksi. Vaikka äippän kanssa leikkiminen on parantunut huomattavasti (tarjoan melko aktiivisesti patukkaa tai palloa, enkä lähde liitelemään muualle paitsi ihan pikku lenkin vaan), äippällä menee motivoimiseen runsaasti aikaa ja vaivaa. Koulutuksessa äippän tulisi olla johdonmukaisempi, määrätietoisempi (keinot siihen, jos en tottelekaan) ja käskyjen/toimintojen tulisi olla ehdottomia. Enemmän tunnetta peliin! Kiellot kieltoina ja kehut kehuina, niin ei tule sekaannuksia, että no jos sä sit seuraaval kerral tekisitki näin, ku nyt ei onnistunu?... Tuon koulutuksen jälkeen äippä sanoi tietävänsä, mitä seuraavaksi aikoo kanssani tehdä. Jäämme innokkaina odottamaan tuloksia :)

***

Tuloksista puheenollen, saimme kennelliitosta virallisen lausunnon lonkkakuvauksista. Selkä terve, kyynäreet 0/0, mutta lonkat tulivat takaisin C/D (oikea huonompi). Eläinlääkäri ei tuolloin havainnut viitteitä alkavasta nivelrikosta, joten tulos johtunee ilmeisesti reisiluun pään ja lonkkamaljan epätasaisuudesta, mikä on kuvistakin nähtävissä. Harmin paikka, mutta näillä mennään. Äippä arvelee, että luonne korvaa pienet epätasaisuudet..

Ykkönen!!!

2009-03-28T14:07:00.008+02:00

Viimeviikkoiset tokokisat jouduttiin perumaan doping-karenssin takia. Äippä sai varasijapaikan oikeisiin toko-kisoihin ja muisti sitten, että minuthan oli pari viikkoa sitten nukutettu hampaan poiston takia ja näin ollen olisin ollut selvästi dopingin alaisuudessa (karenssiaika tässä tapauksessa 28pv). Meillä oli kuitenkin mahdollisuus treenata kisoja varten toko-ryhmän järjestämässä "leikkimielisessä" kisassa.

Äippä oli kaikin puolin tyytyväinen suoritukseeni, vaikka pientä jännittyneisyyttä olikin ilmassa. Yhtään kunnon perusasentoa en kesken liikeiden tehnyt, mikä oli aika yllättävää. Tätä on harjoiteltu nyt parisen viikkoa ja tilanne on paranemaan päin. Pk-treeneissäkin ohjaajat sanoivat, että äippän maha on häiritsevä tekijä kontaktissani. Yritäpä ite saada kummun läpi katsekontaktia, pakkohan siinä on alkaa poikittaa, että "oossäsiellä, mä oon tässä?". Harjoitus on ollut seuraavanlainen: "sivu"-käskyn jälkeen jos jään vinoon, äippä ottaa askeleen eteenpäin ja toistaa samalla käskyn. Ja tätä niin kauan kuin olen suora ja sitten huisi palkka. Harjoitus vaatii toisen henkilön katsomaan, olenko vinossa vai en. Yksin ei kannata, muuten on vaarana palkata virheellisestä suorituksesta (kokemuksen syvällä rintaäänellä). Jos otan häiriötä eli en pidä kontaktia, äippä ottaa askeleen eteenpäin ilman käskyä, jolloin huomaan, että olen menettänyt palkan. Muutaman harjoituskerran jälkeen hoksasin tämän ja jäi harmittamaan. Tulos: suora perusasento sillä erää.

Vino ja liian edessä Sama sivulta katsottuna

Toko kisan tulokset:

1. Luoksepäästävyys: täysi kymppi

2. Paikalla makaaminen: pysyin 2 min, mutta ennakoin sivulle tulon
2. Paikalla makaaminen (ei arvosteltu): pysyin 2 min ja tulin käskystä sivulle
3. Seuraaminen kytkettynä: perusasento hyvä, melko tiivis kontakti, kesken liikkeiden perusasennot vinot
4. Seuraaminen taluttimetta: sama kuin yllä
5. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: hidas maahanmeno, piti kurkata, jäikö taakse jotain, tulin käskystä sivulle (vinoon)
6. Luoksetulo: erinomaisen hyvä, innokas ja hyvä perusasento
7. Seisominen seuraamisen yhteydessä: pysähdyin, mutta otin kolme lisäaskelta
8. Estehyppy: koituu meidän turmioksemme (alla kuvat), hyppäsin joo, mutta niin vinoon, että olin nipin napin esteen puolella
9. Kokonaisvaikutus: kiitettävä

Näin se etenee:

Vino hyppyasento

Lopputulos: tämä

Motivaatio riitti yllättävän hyvin, kun palkkaa ei herunut kuin liikkeiden lopussa (yksi nakkipala). Suoritukset kuvattiin ja jokainen sai levykkeen kotiin katsottavaksi, jotta äippäkin saisi jotain palautetta. Vasen käsi lerpattaa yhä, vaikkakin nyt vain pääni yläpuolella (aikaisemmin palkkauksen takia vasenta kättä pidettiin pääni vasemmalla puolella), mutta häiritsi toisinaan suoritustani, kun käsi osui korviin. Äippän tulisi nyt opetella pitämään käsi suorana reittä vasten myös seuraamisen aikana. Toinen harjoittelemisen arvoinen asia on koiran viereen tuleminen jäävien liikkeiden jälkeen (kohdat 2, 5 ja 7), jotta minun olisi helpompi tulla suoraan äippän viereen eikä hakea perusasentoa itsenäisesti. Kengän kärkien tulisi siis olla ilmeisesti (täytyy testata vielä) kyynärpäitteni kohdalla.

Toisen ryhmän saapuessa minun piti suorittaa vielä toinen paikallaolo (siitä syystä kaksi kakkoskohtaa), kun suoritukseen tarvittiin kolme koiraa. Vasemmalla puolella oli borderterrieri, oikealla göötti. Borderin olin jo aiemmin nähnyt, joten tuo göötti kiinnosti kovasti. Meidät jätettiin taas makaamaan paikalleen. Sitten oikealta puolelta alkoi kuulua jotain vinkunaa ja lopulta mitä ihmeellisintä murinaa, joka siinä vaiheessa sai pääni kääntymään yllättyneenä göötin suuntaan, että "mitäs tuo on". Äippä toivoi, etten prosoidu göötin ääntelyistä, mutta kun tämä toistui muutaman kerran, äippä ja omistaja eivät pystyneet enää hillitsemään itseään, vaan purskahtivat nauruun. Minä siis hillitsin itseni, äippä ei. Mainittakoon tässä vielä se, etten reagoi enää ryhmäläisten ääntelyihin, kun olen karaistunut.

Yhteispistemäärä oli 184 ja näin ollen olisimme saaneet ykköstuloksen, jos kisat olisivat olleet oikeat (raja 160p.). Jee! Saimme muistoksi pokaalin, ERI-ruusukkeen, toko kilpailukirjan ja sääntökirjan! Nyt vaan kilpailuihin ilmoittautumaan.

Voittaja!
***

Kontrollikäynti eläinlääkärissä meni kivuttomasti. Iho oli selvästi parantunut, mutta antibioottikuuria päätettiin jatkaa vielä viikolla. Lisäksi lääkäri määräsi antihistamiinia, joka jollain koiralla toimii, jollain ei ja saattaa sivuoireena aiheuttaa valtavaa väsymystä. Hetken tarkkailtuaan lääkäri katsoi äippään ja sanoi, ettei se varmaan tällä koiralla ihan niin pahasta olisi. Äippä ymmärsi yskän ja sanoi syöttävänsä vähintään viikon ajan. Antihistamiini tehosi heti ja rapsutukset jäivät sille tielle. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Kylkiä koristavat vielä harmaat melko karvattomat laikut, joten täytyy nyt katsoa, miten sen SPL-erikoisnäyttelyyn ilmoittautumisen kanssa tehdään. Aikaa on tiistaihin ja siitä vielä parisen viikkoa.

Lonkat

2009-03-14T19:07:00.007+02:00

Perjantaina olin virallisissa lonkkakuvauksissa. Tällä kertaa minut vain rahoitettiin, mutta heräämisen jälkeen olo on usein kamalampi kuin nukutuksen jälkeen. Saimme yhden epäonnistuneen kuvan mukaan, jossa toinen jalka on vino ja näin ollen lonkat eivät ole optimaalisessa asennossa.

Lonkat ja lanneranka

Minut tuotiin reporankana odotustilaan heräämään ja äippä meni sillä aikaa katsomaan röntgenkuvia. Kyynäreet olivat erittäin hyvät, selkä oli myös terve (lannerangan kohdalla sakemanneille tyypillistä, mutta normaalia gappia eli vissiin jotain aukkoa), mutta lonkat eivät riemastuttaneet ainakaan eläinlääkäriä. Eivät ole priimat, mutta eivät myöskään sököt. Lonkkanivel ei istu lonkkamaljassa täydellisesti, mistä johtuu nuo kuvassa olevat hankausjäljet (viivat). Lonkkakuvat lähtevät kennelliittoon arviolla C/C, mutta virallisia tuloksia vielä odotellaan. Ne voivat vielä muuttua suuntaan jos toiseen. Lääkärin mielestä löysät lonkat eivät rajoita mitenkään elämää tai liikkumista, mutta hyvä se on tietää. Pääasia on siis se, että äippä näki kuvat, jottei tarvitse miettiä, mitä vuoden tai viiden vuoden päästä pitäisi tehdä. Elellään siis normaalia aktiivista elämää, kuten tähänkin asti. Niin, ja tuohon löysyyteen saattaa vaikuttaa ainakin vähän nuo juuri loppuneet juoksut...

Juuri kun kuvat oli käyty läpi, aloin kovan (kirjaimellisesti) sydäntäsärkevän ulvonnan viereisessä odotustilassa. Seisoin siinä korvat suippona taaksepäin ja itkin äippäääää! On se kumma, kun annetaan heräämispiikki ja sitten lähdetään livohkaan. Pysyin juuri ja juuri pystyssä, mutta silti piti päästä tontturoimaan ympärilleen. Äippä joutui siinä vielä kertaalleen käymään toisessa huoneessa ja minut jätettiin joidenkin tyttöjen vartioitavaksi. Äippä kuuli minut koko ajan. Kun hän tuli takaisin, siinä oli jo neljä työntekijää ympärilläni rauhoittelemassa ja pitämässä minusta kiinni. Kiitos ja hei, oli mukava tavata. Koko loppupäivä meni nukkuessa ja horjutessa joko seisovilteen tai istuvilteen, mutta illalla olin jo sitä mieltä, että sapuskaa tänne. Ei tullut, vaikka nuolin monta kertaa tyhjää kuppia.

Hammas

2009-03-13T18:18:00.011+02:00

Pari viikkoa sitten äippä tarkisti pitkästä aikaa hampaani ja huomasi yllätyksekseen hieman erinäköisen kaluston. Selitys siipien nirsoilulle selittyi lopulta: ylähampaani oli haljennut. Kukapa sitä söisi jäisiä siipiä murtuneella hampaalla.. Maanantaina pääsimme näyttämään hammastani ja eläinlääkäri totesi, että se on syvältä (ytimestä asti) ikenen sisältä haljennut, joten ainoa hoito on koko hampaan poisto. Onneksi kyseessä ei ole mikään kulmahammas, vaan ihan tuo pieni P2.

Näyttää ja tuntuu ilkeälle

Viikko sitten perjantaina minut nukutettiin ja hammas leikattiin pois. Jälki on siisti ja siinä on nyt kaksi tikkiä. Samaan syssyyn iholtani otettiin raape-, sively- ja teippinäytteitä, kun karva on paikoin todella kuiva, karhea ja iho rikki (nututuksen jäljiltä harmaat laikut kyljissä). Ilmeisesti ainakin osittain syynä on tämä valeraskauden loppuvaihe, joka sai taas hormoonit hyrräämään, sillä yhtäkkiä viihdyin omissa oloissani ja vieläpä häkissä, nukuin käytännössä katsoen koko ajan, lenkeillä minusta kuoriutui rähinäroope, maitoa tuli nisistä ja sitten samaan aikaan iho meni kyljistä pahan näköiseksi. Tässä järjestyksessä.

Raapenäytteissä ei löytynyt onneksi hiivaa tai ulkoloisia, mutta sively- ja teippinäytteissä oli runsaasti bakteereita. Tiedä sitten, mikä on syynä. Seurauksena antibioottikuuri. Hampaan poiston takia saan syödä vain pehmeää ruokaa kaksi viikkoa ja palloleikit on kielletty. Onnea koulutuksiin. Keppien kantelu ja järsiminen lenkeillä on myös kielletty, mikä johtaa luonnollisesti irti- ja ei-sanan viljelyyn. Kontrolliaika on tiistaina ja silloin päätetään jatkosta (antibiootit, iho yms.).

Nukutuksesta uupuneena

Emmää jaksa koko aika

Sunnuntaiaamuna äippä ja iskä huomasivat, että minulla on ihan uusi ote elämään ja suuntasimme kahdeksi ja puoleksi tunniksi Nuuksioon. Ihana ilma ja olin niiiin energiaa täynnä. Ensimmäisiä ihmisiä piti vähän pitää silmällä, jos sieltä tulee niitä maagisia käsimerkkejä (tule luokseni, tule luokseni), mutta loppumatkasta en noteerannut ketään. Hädin tuskin omistajiani.

los poseeraus
Uppohankiloikkaa

Muuten hyvä, mutta metriä liian aikaisin

Sammakkovoltti

Jyväskylän erikoisnäyttely

2009-02-07T20:07:00.007+02:00

Perjantaina matkattiin Jyväskylään tietämättäni osallistumisestani saksanpaimenkoirien erikoisnäyttelyyn. Yötä olimme hotellihuoneessa, jossa nykyisten tupakkakriteerien perusteella ikkuna piti avata edes sauhuttelun ajaksi. Iänikuinen perinne on ollut se, että jos poltat tai omistat koiran, pääset samaan huoneeseen, koska jos omistaa koiran, ei voi muuten kärsiä mistään hengitysvaikeuksista tai olla allerginen/herkkä hajusteille, myös pahoille sellaisille. No, äippä ja iskä ei saanut henkeä 12h, mutta onneksi aamulla oli aikainen lähtö näyttelypaikalle.

Hotellivierailu oli ihka ensimmäiseni ja sen mukaisesti tietysti käyttäydyin. Äippä ehti siis moneen kertaan hengittää syvään (huoneen ulkopuolella) ja järkeistää toiveitaan vaihtokaupoista parempaan versioon. Tiestysti vaihtokaupan huonona puolena on se, ettei koskaan tiedä tarkalleen, mitä saa, joten samassa perheessä ollaan. Eli, jos tullaan huoneen ovesta ulos/aulan ovesta jompaan kumpaan suuntaan, täytyy olemassaolostani varoittaa "puh puh" tai "PAU", varsinkin kun olen niin äkäinen luonteeltani. Äippän mukaan varoitukseni taitaa lähinnä olla sitä, että "olisko täällä ihmisiä, joiden päälle hyppiä tai koiria, joiden kanssa leikkiä?". Kaikkein rohkein vetoni oli kuitenkin hotellin huoneessa, kun huomasin äippän ja iskän lähtevän jonnekin ilman minua. Samalla, kun ovi sulkeutuu, aloitan sydäntäraastavan hätähaukun ja ulvon kuin susi: "täältähän ei lähdetä ilman minua, ette te pärjää siellä, uskokaa nyt, yhyy!". Muutaman poissaoloharjoituksen jälkeen istuin häkissäni hiiren hiljaa tietäen, että sieltä ne tulevat. Helpotus iskälle, joka ei voinut uskoa, että matka kaikenkaikkiaan sujui loppua kohden kiitettävästi. Elämässä pitää olla vähän säpinää!

Perjantai-illan tunnelmat, yön nukuin lattialla...

Näyttely oli hevostilalla maneesissa, jossa hiekasta löytyi kaikenlaista syötävää. Esittäjänä toimi joku pro-ihminen, joka sai esitettyä minut todella hyvin. Seisominen sujui oikein mikkomallikkaasti, mutta ravaamisessa olisi paljon parantamisen varaa. Jos olisin malttanut kulkea oikeaoppisesti, ties miten hyvin olisinkaan sijoittunut. Ajoittain ravasin todella hyvin, mutta laukaksi/muuksi sähläilyksi meni sitäkin useammin. Iskä ja äippä toimivat avustajina, jotka vislasivat kehän toisesta päästä kumpikin. Sain ulkopuolisilta positiivisia kommentteja kulkemisestani, käytöksestä ja kunnostani. Ehkä se edellinen tapaaminen oli järkyttänyt kasvattajani ja nyt siis huokaisi helpotuksesta, kun karva oli kasvanut juoksujen jälkeen ja lihakset olivat kehittyneet etu- ja takapäähän...

Hampaat ja tatuointi tarkastettiin kehässä ryhmäliikkeiden yhteydessä. Tämä liike on pravurini, kun se pienestä pitäen on minulle opetettu. Kun tuli minun vuoroni, katsoin ensin, mitä se aikoo tehdä ja ojensin varmuudeksi sille tassua niin, että "ota nyt sitten tassukin". Voi onneton... Laukaisuvarmuus tuli myös testattua siten, että kuusi koiraa kerrallaan piti seistä paikallaan, kun kuuden metrin päässä upseerimies ampui starttipistoolilla (ihan varmuuden vuoksi). Olin kehässä myös muiden testaamisen ajan, joten siitäkin tuli hyvää treeniä. Jotkin koirista höristelivät korviaan, mutta minulla oli muuta tekemistä haistellessani maata ja ollessani vähän muissa maailmoissa. Sillä hetkellä hyvä. Muuten pompouteni saattaa joskus ärsyttää...

Maneesi

Kuuluin nartut 12-18kk luokkaan, jossa osanottajia oli runsaat 18 kpl. Minun ei oletettu pärjäävän, mutta perheessä toivottiin salaa, etten olisi ihan huonoinkaan. Enkä ollutkaan!

"keskikokoinen, keskivoimakas, riittävä pigmentti, hyvä pää ja ilme, korkea säkä, kiinteä/suora selkä, hyvin asettunut lantio, hyvät kulmaukset, yhdensuuntainen edestä ja takaa, hyvät liikkeet".

Kuusi ensimmäistä sai palkinnon, 13 ensimmäistä erittäin hyvän ja loput hyvän (Gut), paitsi viimeinen, joka luokiteltiin pitkäkarvaiseksi. Sain siis arvosanan SG (Sehr Gut) eli Erittäin hyvä. Ei pöllömpi tuomio amatöörille, jolla ei ole treenattu seisontaa saati sitten tuota kävelyä, mitä nyt vetolenkeillä muutama kerta viikkossa, jos se lasketaan. Todella hyvä suoritus, äippä ja iskä kiittää!

Kooste

2009-01-16T20:12:00.004+02:00

Koulutuksen tilannetta täytyy valottaa välillä koosteen merkeissä. Jotta äippäkin osaisi hahmottaa ongelmatilanteita (tarkoituksella monikossa) tai oikeastaan löytää ratkaisuja niihin. Seuraava kilpailu taitaa olla tokon merkeissä, kun BH-kokeeseen on vielä matkaa. Pattitilanne on seuraamisessa ja kun sen saa kuntoon, niin sitten voimme mielestäni mennä kokeeseen. Tietysti samaan aikaan, kun toinen taito kehittyy, taantuu vastaavasti joku toinen taito. Näin pidän yllä sellaista tasapainoa, niin kuin jing ja jang (kiinalaisia koirarotuja).

Perusasento: useimmiten olen suorassa, mutta tahdon poikittaa ikään kuin palkka tulisi aina oikealta... Äippä vaihtoi palkkauksen vasemmalle puolelle ja perusasento on parantunut.

Toko-liikkeet:

1. Luoksepäästävyys: osaan pysyä jo paikallani ja katson vain muutaman kerran tulijaan. Tätä ei kokeilla perheenjäsenten kanssa... tietävät seuraukset.
2. Paikalla makaaminen: menen innokkaasti maahan ja tällä hetkellä pysyn siinä, vaikka äippä menee kauas. Aikaisemmin kun nousin istumaan, jos tylsistytti. Takapalkkaus toimii erittäin hyviv, joten palkat purkkiin vain!
3. Seuraaminen kytkettynä: katsekontakti? Mikä? Seuraa -käskyn kuuluessa tapitan äkkiä maahan tai johonkin muuhun, sitten nostan pikkuhiljaa katseeni äippään. Jotta äippän ei tarvitsisi ottaa uutta käskyä käyttöön, joutuu hän nyt opettamaan käskyn merkityksen uudestaan. Olemme vaiheessa, jossa äippä sanoo käskyn ja vaatii katsekontaktia koko ajan (yllätys) ennen kuin otamme askeltakaan. Olemme melkein päästy vaiheeseen, jossa otamme yhden askeleen, saati sitten seuraan kunnolla. Jos palkka on ruoka ja sitä pidetään joko pääni vasemmalla puolella tai ylhäällä linjassa, niin etten poikita tai edistä, katsekontakti pysyy oikein hyvin. Hmm.

4. Seuraaminen ilman hihnaa: edellisen tavoin
5. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: en käsitä käskyä samaksi kuin kohdassa 2. Viimeeksi äippä karjaisi käskyn ja seuraavan kerran menin maahan. Ongelma ei siltikään ole poissa, kun teen sen kuin hidastetusta filmistä. Mitä tehdä? Harjoitusta, harjoitusta, ensin paikallaan, sitten muutaman askeleen kanssa!
6. Luoksetulo: tulen nopeasti luo ja asetun sivulle suoraan. Useimmiten tähän innokkaaseen harjoitukseen lopetamme treenit.
7. Seisominen seuraamisen yhteydessä: pysähdyn kyllä, joskus heti, joskus viiveellä. Harjoitusta!
8. Estehyppy: kaarran hypyssä oikealle. Tätä on harjoiteltava patukan tai pallon kanssa, jotta menen tarpeeksi pitkälle ja suoraan eteen.

9. Kokonaisvaikutus: erittäin innokas, haihahteleva ja energinen! Tykkääköhän tuomari?

Tokossa harjoitellaan nykyään avoimen ja voittajaluokan liikkeitä, näiden alokasluokan liikkeiden mukana. Saadaan vähän innokkuutta ja monipuolisuutta harjoitteluun. Tänään kokeilimme voittajaluokan liikkeistä ristikkäistä seuraamista (muutama askel vinoon vasemmalle/oikealle), peruuttamista (perusasennosta liikutaan taaksepäin pari askelta) sekä kaukokäskyjä (perusasennosta maahan, äippä kulkee eteen ja käskee nousta istumaan ja sitten taas maahan). Molemmat menivät oikein hyvin, varsinkin tuo sivuttain seuraaminen, kun äippä on harjoittanut takapääni liikuttavuutta. Hyvä me! Kyllä meistä hyvä tulee.

Huomenna on lähtö Itä-Suomeen äippän kummitypyn synttäreille. Äippä meinaa vielä tänään pestä minut hoitoshamppoolla, ei siksi, että näyttäisin synttäreillä hyvältä, vaan siksi, että turkkini on likainen, tahmainen ja kutiaa niin hiivatusti. Sitä nimenomaan. Korvaan laitettiin taas eilen mömmöt ja jo auttoi.

Miehen metsästys, vai menikö se toisinpäin?

2009-01-10T19:58:00.007+02:00

Viitisen tuntia tuli vietettyä tänäänkin metsässä haun merkeissä. Oma osuus kesti noin 45 minuuttia, 3h istuin autossa mantteli päällä (kuvaa en laita, kun se on aika hoopo) ja lopuksi menimme seisoja-kaverin (pari kuukautta minua vanhempi) kanssa tunnin lenkille. Äippä ostikin viitan vain autossa oloa varten, jotta vältyttäisiin urheiluvammoilta sun muilta. Kylmät lihakset ja lähtöspurtit eivät ole hyvä yhdistelmä. Pieni kertaus viime kerrasta: keskittymiskykyni tai pikemminkin sen puuttumisen vuoksi alussa otettiin yksi tuuli-ilmaisu ennen varsinaisia lähetyksiä. Ukko oli väijymässä pusikossa ja minähän sain hajun jo monen kymmenen metrin päästä. Sen jälkeen keskityin aivan eri tavalla kuin aiemmin (jolloin en siis keskittynyt, vaan kiersin vähän ylimääräisiä lenkkejä ukkoa etsiessäni) ja haamut onnistuivat erinomaisen hyvin.

Tällä kertaa ei tuullut, joten menimme suoraan keskilinjalle lähestyspaikkaan. Ensimmäiset ukot olivat haamuja ja säntäsin hullun lailla heidän perään. Palkkana käytettiin tänään aluksi uutta energiaruokaani rasiassa (pitää mennä maahan ja odottaa papanoita yksi kerrallaan) ja sitten lelua, jolla leikittiin. Kolmannen maalimiehen kohdalla otin vain muutaman papanan ja jäin tuijottamaan maalimiestä siihen tapaan, että "kyllä mä tiedän, ettei tämä tähän jää, pallo tänne!". Valmiiden maalimiesten kohdalla usko meinasi loppua kesken, kun maalimies ei ollutkaan tuttuun tapaan 25 metrissä, vaan syvemmällä 50 metrissä. Pälyilin sekä vasemmalle että oikealle, eikä näkynyt. Niin kauan minun annettiin itse tehdä töitä, kunnes tulin pyytämään apua ja äippä lähetti minut uudestaan samaan suuntaan. Upeita kehuja sateli, kun ukko löytyi. Lähetykset onnistuivat ihan kiitettävästi, vaikka äippä sähläsikin. Yksi ohje äippälle: kun tulen ukon luota keskilinjalle pallo suussa, voi hän sanoa vain "oisko lisää?", "mentäiskö ettii lisää maalimiehiä", eikä "IRTI", "TÄNNE" jne, kun en sitä palloa tuo automaattisesti, ikinä. Tulosta pitäisi saada miellyttävä ja kannattava eli kannattaa tuoda pallo äippälle, niin pääsee ehkä hakemaan lisää miehiä metsästä.

Äippän tulisi pikku hiljaa miettiä ilmaisutapaa eli kumpi minusta tulee, rulla- vai haukkuva koira. Maalimiesystävällisempi on tuo ensimmäinen, kun pitäisi hakea vaan se rulla (kumipötkö) ukolta, sännätä äippän luo ja sitten mennä yhdessä näytölle. Eli kaulaani kiinnitetään pitkä liina (kuten jälkiliina) ja äippä juoksee perässäni ukon luo, jolloin saan palkan. Jälkimmäisessä ukon löydyttyä minun pitäisi haukkua maalimiehen edessä niin kauan, kunnes äippä tulee paikalle ja saan palkan. Palkan saan aina harjoituksissa, mutta kokeissa, jos sinne asti koskaan pääsen, ei tipu mitään. Ohjaajan mielestä minusta tulisi erinomainen rullakoira, kun energiaa ja motivaatiota riittää melkoisesti, tykkään juosta ja olen nopea. Haukussa on se huono puoli, että jos samaan aikaan treenataan puruja ja siellä pitäisi haukkua, voi se johtaa kenties myöhemmin kuormittumiseen hakuharjoituksissa. Tarkoittanee sitä, että homma sekoittuu ja vietit menee "ristiin". Ylikuumenemisen riski. Vaikkei puruja ottaisikaan, voi siinä silti ylikuumeta ja silloin voi maalimies pelata upporikasta tai rutiköyhää ja toivoa pelastuvansa :) Niitä koiria kun on, ketkä tulevat suoraan maalimiehen naaman eteen haukkumaan, että hönkäys vain käy. Niitäpä ei kannata silloin silmiin tuijottaa, jos muutenkaan. Tästä voi jo päätellä kumpaan suuntaan äippä kallistuu...

Ainiin, kiima-aika on ilmeisesti loppunut (kyllä, jouluna alkoi kolmannet juoksut), kun uros-seisojan yrittäessä leikkisästi astua, näytin sille leikkisästi hampaitani ja hellästi nippasin poskipielestä ilman minkäänlaista ärinää. Se oli oikeasti tosi hellästi, vaikka näyttikin hurjalta :) Mummolan kettis jos olisi tehnyt samoin, olisin antanut tulla möreätä murinaa!

Missikisat

2008-12-29T14:18:00.008+02:00

Kauan odotettu Voittaja 2008 -näyttely oli joulukuun puolessa välissä. Enpä ollut ennen sellaisessa tapahtumassa ollutkaan, joten äippällä ei ollut kovin suuria odotuksia (niin hän ainakin sanoi). Kehässä minua esitti kasvattajani ja äippä ja iskä hilluivat kehän ulkopuolella yrittäessään saada huomiotani (päätä pysymään ylhäällä) heihin. Saimme punaisen nauhan ja sehän olisi aikaisemmin tarkoittanut jatkoon pääsyä, mutta uusien sääntöjen valossa se olikin vanhan sinisen nauhan tapaan kakkostulos. Olisimme siis halunneet VAALEANpunaisen nauhan.

***

Tulos oli kuitenkin EH eli Erittäin hyvä. Kennelliiton arvostelukriteereissä sanotaan näin: ”ERITTÄIN HYVÄ voidaan antaa koiralle, joka omaa rodulle tyypilliset piirteet, jolla on tasapainoinen rakenne, ja joka on hyvässä kunnossa. Muutama vähäinen virhe voidaan sallia, mutta ei rakenteellisia virheitä. Tämä laatumaininta voidaan antaa vain tasokkaalle koiralle.” Olen siis tasokas, se on nyt virallisesti todistettu! Arvostelu alkoi näin: Tyypillinen sakemanni, etukulmaukset tulisi olla voimakkaammat, takakulmaukset ok, silmien väri hyvä, voimaa tarvittaisiin lisää askellukseen sekä ylipäätään koko kehoon (se ei äippää ihmetyttänyt), korvat saisivat olla pystymmät (olenkohan ollut siellä taas korvat vaakasuunnaassa, osaan senkin), turkki myös ok (mikä ihmetytti äippää, kun olin huonoimmassa kunnossa aikoihin). Tietysti olisimme halunneet ERIn (Erinomainen), kun kolmesta sellaisesta saa muotovalion arvon. Kasvattaja sanoi, että tämähän riittää jo käyttövalion arvoon. Ainoa mutta siinä vaan on se, että ne muut tunnukset puuttuvat (3x korkeimman luokan tulos, esim. SchH III-tulos). Siihen saattaa vielä olla matkaa.

***

Tarvikkeita ostettiin seuraavanlaisia: topatut huskyvaljaat, kaksi huippulaatuista palloa (kun edelliset ovat hävinneet), kevyt häkki, mantteli autoon hakutreenejä varten ja poron kuivattuja kylkiluita. Kävimme myös kyselemässä uutta annosteluohjetta ruokaan laitettavaan öljyyn (Nutrolin), kun turkkini tosiaan on huonossa kunnossa (kuiva, eikä kovin kiiltävä). Ohjeeksi tuli kaksi teelusikkaa aamuin illoin ja papanoiden ohella tulisi myös syöttää raakaruokaa, neuta tms. Jesh! Äippä on tähän asti syöttänyt 3 tl iltaisin, kun kyseinen tuote ei oikein ole maistunut. Itse asiassa nyrpistän kuonoani aina, kun sitä on ruuan seassa. Kehittäjät sanoivat myös, että kaikki öljy ei välttämättä ole imeytynyt niin kuin pitäisi, vaan on siirtynyt suoraan energiaan, mikä tietysti poistuu riehumisen kautta... Äippään tämä kolahti. Tuotteen kehittäjät olivat kiinnostuneita kuulemaan jatkosta, joten minusta tuli tavallaan Nutrolinin koekoira!

***

Voin paljastaa, että nyt uuden annosteluohjeen myötä turkkini näyttää erittäin paljon paremmalta, kiiltävämmältä ja tuntuu äippän käsissä jopa nahkealta. Hyvä juttu! Laitan kuvia sitten, kun taas jossain vaiheessa pysähdyn ja äippällä on kamera mukana.

Ilta- ja aamuviihdettä

2008-11-17T16:59:00.003+02:00

Olen alkanut aina iltaisin viihdyttää isäntäväkeäni mitä erilaisemmilla tavoilla. Kantelen edelleen tavaroita, joihin minulla ei periaatteessa olisi edes lupaa (kengät, ulko- ja alusvaatteet) ja nyt uuden uutukaisena olen myös keksinyt mainonnan mainion vaikutuksen: tällä tavalla voin kätevästi ilmoittaa, mitä haluan joululahjaksi. Äippä ja iskä ovat kuulemma ajatelleet jotain muuta, mutta katsotaan nyt...

Selvä vinkki: joululahjatoive

***

Iltaviihde numero2 on leikkiminen enon antamalla narupallolelulla, jota pienenä en jaksanut edes nostaa. Kravatin tekeminen narupallosta etenee suurin piirtein näin: heilutan palloa niin, että se paukkuu joko kylkiäni tai päätäni (ja joskus myös huonekaluja...) vasten, ähisen ja puhisen, asettelen pallon taas uudestaan, kiepautan ympäri ja näin tadaa, kravatti on valmis. Jään yleensä istumaan suoraan television eteen ja katson äippää ja iskää vuorotellen, josko saisin jotain huomiota. Hampaat vain vilkkuvat ja suusta kuuluu kikatusta. Äippä sanoo, että jos meno jatkuu tuollaisena, meillä ei kohta ole televisiota, jonka edessä istua....

Kravattisolmu, ottakaa mallia

Joku saattaa olla ylpeä

***

Uhmastani (kyllä, jatkuuu edelleen) huolimatta, osaan näyttää kiintymykseni, yleensä rajusti, mutta tänä aamuna hieman hellemmin. Tämän hetken aamuruokailuni etenee siten, että iskä (välillä äippäkin) antaa ruuan, käyn nuuskaisemassa sitä, syön vähän ja käyn tarkastamassa molempien olinpaikan, minkä jälkeen ehkä käyn syömässä loput. Tänä aamuna äippä taas tuli tarkistamaan, etten taaskaan ollut syönyt loppuun ja huomasi tämän ihanan eleen. Vihdoinkin pystyin näyttämään sen, minkä uhmaltani kerkeän eli rakkauden osoituksen. Hyvä, ettei jäänyt sen vuoksi kotiin...

Aamuinen rakkaudenosoitus

Voi hot ja spot

2008-11-04T12:08:00.005+02:00

Niinhän siinä kävi, että parin tunnin lenkki sateisessa luonnonpuistossa sekä treenit useaan kertaan kaatosateessa koituivat miltei kohtalokseni. Päälläni oli tuolloin huomioliivit (piti olla hengittävät) ja niiden päällä valjaat. Sunnuntaiaamuna iskä huomasi rapsuttaessaan minua, että hänen sormensa osuivat johonkin iljettävään. Iskä pelästyi pahanpäiväisesti (lähinnä inhotuksesta) ja pyysi äippää katsomaan, mikä minulla oli. Äippääkin puistatutti, kun huomasi kaulassani, lavan yläpuolella pyöreänmuotoisen karvattoman ja kostean läntin. Sitä ympäröi punainen alue ja äippälle tuli mieleen hotspotj tai joku punkin aiheuttama reaktio, kun alueen keskellä oli pieni pisto. Alue ei haissut millekään. Saimme varattua lääkärille ajan ja hän totesikin tämän olevan tyypillinen hotspot, joka ei kuitenkaan ollut vielä edennyt niin pitkälle, jotta se olisi ruvennut haisemaan.

***

Tämä lääkärikerta olikin aika erikoinen, kun en ollut kyseistä tätiä ennen tavannut. Yleensä menen heti moikkaamaan, mutta tällä kertaa ei kiinnostanut. Äippä arvelee sen johtuvan siitä, että olin nyt ensimmäistä kertaa lääkärissä ihan oikeasti kipeänä tai sitten syynä vain oli "henkilökemiat" minun puoleltani. Äippä toivoo hiljaisesti, ettei minulle kehity jarrunappulaa eläinkäärin oven kohdalla, kun painan sentään jo 27 kg. Lääkäri sai puhdistaa ja tutkia minut ihan rauhassa, vaikka yleensä hotspot-alue on niin kipeä, että koirat käyvät tosi kuumina. Lääkkeinä toimivat 13 vrk:n antibiotti Kefavet, maitohappobakteerit, Betadine puhdistukseen sekä Canofite ja Viatop alueen paikallislääkitykseen ja kutinan estoon. Pahemmin en ole muuten raaputellutkaan...

Ai, kun sattuu..

Karvat ajettiin pois, joten nyt tämän näkee naapuritkin...

Tänä aamuna alue oli jo vähän parempi, joten antibiotit ovat tehonneet. Rupea ei kuitenkaan saisi kovin nopeasti tulla, kun se bakteeri työntyy silloin sisäänpäin. Onneksi kyse ei ole mistään tarttuvasta taudista, niin saamme käydä treeneissä ihan normaalisti.

Apulainen

2008-10-29T19:19:00.010+02:00

Tässä olen, tosi söpöläinen ihan rauhassa (muka) ja väsyneenä... Kuvasta voinee arvata tämän päivän aiheen...
***

Saldoina iskän pleiseri (tuli käymään nopeasti sisällä, vaikka oli jo lähtenyt töihin, suutuin ja räätälöin hihan uuteen uskoon), äippän kengät (oli juuri kaivanut ne vaatekaapista ja pohti, laittaisiko ne sinä aamuna jalkaan, ei laittanut ja lopputulos oli minun muokkaamani), iskän sukat, joiden päähän teen reikiä ja mitäs vielä. Sattuuhan sitä. On se ihme, jos en kelpaa kirjoittamaan äippän gradua tai edes auttamaan siinä tarvittaessa, kun eräänä päivänä olin tehnyt muistiinpanoja koko päivän... Lisäksi autan tarvittaessa myös pyykkienlaitossa: tuon sekä likaisia että puhtaita (usein) sukkia sekä ulkoiluvälineitä, kuten hanskoja, valjaita, pitkiksiä ym. Olen tehokas. Äippä arvelee, että olen ottanut esineruudusta mallia ja havainnut kannattavaksi kanniskella äippän ja (useimmiten) iskän tavaroita. Saan siitä tietysti palkan.

***

Kisoihin emme ilmoittautuneet, kun elämme tällä hetkellä epävarmoja aikoja. Muuten koulutus etenee lähestulkoon samaan tapaan. Luoksetuloa (sekä sivulle että eteen) harjoitellaan nykyään ruokapalkalla, kun en tehnyt patukkavireessä yhtään mitään. Toljotin vain. Äippä ihmetteli moneen kertaan, että onko minulta mennyt kenties kuulo tai taju, kun en reagoinut hänen pyyntöihinsä, mutta asia paljastui miltei vahingossa. Nakit mukaan ja treenaamaan ja tadaa, äippän ei tarvinnut kuin vähän pihistä, että "maahan" ja olin jo maassa, siltikään ennakoimatta. Muuten tämän ajanjakson käskysanat ovat kutakuinkin käyttöjärjestyksessään tässä: Ei!, Ei pure!, Riittää!, Maahan!, Seis!, Hieno! ja Taitava!. Äippä huomasi viikko sitten tämän negatiivisen asenteen treenaamista kohtaan ja päätti hillitä kiukkuaan kehumalla minua enemmän ja vaatimalla hiljaisesti asioita, jottein tuplatripla-käskyjä satelisi. Tähän uhmaan meinaan vaikuttaa jos jonkinmoinen asia ja vaikka energiaa riittää, se kuitenkin kohdistuu sähläämiseen ja kuulen käskyt ilmeisesti vähän sinnepäin.

***

Sisäriehumista.. Saako edes vähän vaan purra...? Tämä on siitä hellimmästä päästä...

***

Onneksi tätä kaikenaikaista energiaa pääsee vapauttamaan luonnonpuistoihin, joissa useimmiten saan olla vapaana. Tietenkään, näiden pitkien vaellusten jälkeen, vaikka kuinka juoksen ja telmin, en ole tipan vertaa väsynyt... Lenkittäjät kiittää :)

3. sija!

2008-09-29T08:57:00.006+03:00

Sunnuntaiaamu käynnistyi hieman huonovointisena mahan luristessa ja ruokakaan ei maittanut ollenkaan. Ilmassa oli selvästi kisajännitystä. Epäviralliset tottelevaisuuskilpailut käytiin eilen iltapäivällä, osin auringon paisteessa, osin sadekuuron alla. Äippää jännitti myöskin, kun ei tiennyt, miten homma oikein toimii ilmoittautumisen jälkeen. Yllätyksenä tuli se, ettei epävirallisissakaan kisoissa saanut palkata kesken liikkeen, vaan vasta sitten, kun tuomari on hyväksynyt suorituksen sanomalla "kiitos". Tunnin jouduimme odottamaan, kunnes kisat alkoivat tottiksen merkeissä. Äippä sai valita viisi liikettä, jotka suorittaisimme alueella ja ne olivat tietysti ne, joista oli saatavissa eniten pisteitä:

***

1. Luoksepäästävyys, jossa tuomari katsoo hampaat 15p.

2. Paikallamakuu, ohjaajan ollessa 2 minuuttia 30 metrin päässä 30 p.

3. Seuraaminen taluttimetta 40 p.

4. Liikkeestä maahanmeno 25 p.

5. Paikallaolo ja luoksetulo 30 metrin päähän omistajan sivulle 30 p.

***

Luoksepäästävyydessä pysyin hienosti sivulla, enkä hyppinyt tuomaria päin. Hampaat annoin katsoa tavalliseen tapaan ja siitä paukahtikin ainoat maksimipisteet. Paikallamakuussa äippä jätti minut tavallista kauemmas mitä olimme harjoitelleet, joten en ihan tajunnut, että kyseessä oli sama harjoitus. Nousin istumaan kaksi kertaa ja kummallakin kerralla äippä huusi erittäin selkeästi ja kuuluvasti "Maahan!" ja tottelin tätä kaukokäskyä erinomaisen hyvin. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan meitä rokotettiin viidellä pisteellä. Tällä käskyllä äippä turvasi myös vieruskoirien paikallaolon, kun kukaan muu ei liikahtanutkaan. Äippän mielestä suoritukseni oli silti upea, vaikkei ollutkaan täydellinen. Seuraaminen taluttimetta sujui myös hienosti, lukuunottamatta muutamaa hairahdusta sivulle päin. Kontaktia ei ollut pariin sekuntiin, mikä tiputti pisteitä kahden pisteen verran. Liikkeestä maahanmeno alkoi innokkaalla seuraamisella, mutta käskyn kuuluessa "Maahan!" tein liikkeen kuin hidastetusta filmistä. Äippä tietysti jäi katsomaan liian pitkäksi aikaa vetkuiluani ja pisteitä tippui neljä. Viimeisessä liikkeessä vire oli noussut jo sen verran, että käskyn kuuluessa "sivu!", säntäsin raketin lailla äippän luo, tein ylimääräisen ympyrän, keräsin huomionosoituksia kentän laidalla seisovilta ihmisiltä (etenkin iskältä) ja muistin vasta sitten tulla sivulle. Pisteitä tuli 27/30.

***

Kun palkintoja alettiin jakaa, niin kukas muu kuin iskä oli ensimmäisenä palkintopaikalla, vaikkei voittajiakaan oltu vielä ilmoitettu. Kotona iskä oli sanonut, että jos palkintoja jaetaan, niin hän on kyllä paikalla poseeraamassa :) Ja niinhän hän olikin, vaikka äippä yritti uskotella iskälle, ettei välttämättä olla palkintopallilla. Mutta kumma kyllä, yhteispistemäärä oli 126 (vain kaksi pistettä kakkossijasta) ja tulimme kolmasiksi!!! Upeaa ja mahtavaa näin nuorelta koiralta, sanoi tuomarikin!

***

Voittajat: borderit II, vehnis I ja minä III

Kolmosluokan voittaja!

***

Tokokisan jälkeen vuorossa oli näyttely. Match show:ssa ei tullut kunniaa eikä menestystä, vaan meidät rankattiin heti kättelyssä. Mutta eipä sillä väliä ole, kun tuomari ei ollut roduntunteva eikä näyttely myöskään virallinen. Tässä muutama kuva hieman apaattisesta suorituksestani.

***

Etsä viitsis koskee...

Tässä olen "juoksemassa" kehän ympäri... Ihmettelin vain, miksi äippä tuuppii koko ajan ja tölvii ylitseni...

***

Kotiin päästyämme sain nukkua ihan rauhassa koko illan. Väsytti todella paljon, kun vielä on tämä valeraskauskin päällä. Tosiaan, viimeisistä juoksuista on kulunut nyt sen verran, että pentujen piti syntyä noin viikko sitten ja nyt siis hoitelen niitä. En kuitenkaan ole ottanut mitään erityistä lelua pennukseni, vaan olen kotona apaattinen, ihmeellisen epävakaa (haukun taas joka rasahdusta) ja samalla tarve tulla ihan äippän ja iskän lähelle. Lisäksi maha ja nisät roikkuvat ja takapää on turvonnut. Pesäni sijaitsee olohuoneen pöydän alla (kuvassa) ja varapesäni seinän ja sohvan välisessä pienessä tilassa.

Kisat lähestyvät

2008-09-19T09:40:00.014+03:00

Karkailuni toisten ihmisten luo (eivät todellakaan pyydä) on tällä hetkellä melko vakiojuttu. Oven avautuessa (ulko-ovi tai auton ovi) katson ensin, ketä voisin pelotella ja ryntään heidän luokse "tervehtimään", haukkuen tietysti. Tulen samantien takaisin äippän luo, mutta siihen lähtemiseen pitää puuttua. Nämähän ovat tietysti äippän mietteitä. Suunnitelma on seuraava: pitkään jälkiliinaan kiinni, karatessani tiukka Ei! ja nykäisy niin, että tuntuu ja lopuksi huomioni kiinnittyessä äippään, satelee kehuja ylenmäärin. Arvelevat yhdessä iskän kanssa, että tämä tehoaisi minuun, koska en tiedä, miksi niin ei saisi tehdä ja toisekseen en heti kerralla usko. Tämä on sitä uhmaa...

***

Vielä tuntemattomasta syystä söin iskän repusta muoviset kiinnittimet, joita olin levitellyt olohuoneen lattialle ja sohvalle (?). Mitäs jättävät sohvan päälle tavaroita. Äippän mukaan on täytynyt käydä erehdys eli olen ehkä syönyt kongiani (sekin oli rikki) sohvan päällä ja siinä sivussa vahingossa iskän reppua. Myös repussa olleet turvavyölenkit olivat vähän epämääräisen rähjäisen näköisiä. Iskää ei miellyttänyt äippän sympatiat. Miten näin onkaan päässyt käymään? Toisaalta, jos miettii sitä ihan koiran aivotusten kannalta, harmistuin kongini (se musta kongi, jota kantelen ja joka on erittäin rakas) rikkoutumisesta ja päätin kostaa turhautumiseni reppuun.

***

Protestoinpa muuten omistajieni lähtöä nykyään, ainakin silloin, kun heillä on kiire ja käyttävät vain nopeasti ulkona, antavat ruuan ja lähtevät. Haukahdan hätäisesti ja ryntään edes takaisin. Aiheita protestoimiseen löytyy myös silloin, kun minua ei huomioida. Silloin menen ja otan olohuoneen pöydän päältä minulle kuulumattomia tavaroita, muun muassa iskän juomapullon korkki, äippän kysienhoitoviilan, vessan roskiksesta pumpuleita ynnä muuta kivaa. Tämä tällainen aktiivisuus "lelujen" kantamiseen pitäisi tietysti hyödyntää ja palkita, koska esineruudussa joudun myöhemmin tuomaan mitä erilaisempia esineitä.

***

Viikon päästä sunnuntaina äippä päättää mennä kanssani epävirallisiin kilpailuihin sekä match showhun. Liikkeitä olemme nyt harjoitelleet jonkin verran, mutta loppukiri alkaa tänään.

***

Alokasluokan liikkeet:

1. Luoksepäästävyys: erittäin hyvä, jos en hypi tuomarin päälle ja ala vikisemään kaikesta siitä huomiosta.

2. Paikalla makaaminen: ihmeen hyvä

3. Seuraaminen kytkettynä: hyvä, mutta katsekontakti herpaantuu tällä hetkellä hieman liikaa, mutta paikka pysyy.

4. Seuraaminen ilman hihnaa: edellisen tavoin

5. Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: tarvitsen tehostetun käskyn

6. Luoksetulo: erittäin hyvä

7. Seisominen seuraamisen yhteydessä: tarvitsen tehostetun käskyn

8. Estehyppy: Hypyn jälkeen pitää jäädä seisomaan, harjoiteltava vielä varmemmaksi

9. Kokonaisvaikutus: riippuu varmaan päivästä!

***

Mielenkiintoista tulee olemaan se, miten äippä saa motivaation ja vireen pidettyä yllä tai edes toimintakelpoisena. Viime toko-harjoituksissa meidät (terrierit + minä) laitettiin vierekkäin makaamaan ja omistajat, ketkä pystyivät, jättivät koiransa noin viiden metrin päähän. Äippä ajatteli laittaa varmuudeksi patukan viereeni, jotta paikallaolo olisi varmaa. Harjoituksen puolessa välissä yksi terriereistä ei pysynyt millään paikoillaan, jolloin omistaja lähti koiransa kanssa taakseni kävelemään. Siinä samassa kyynärpäät irtosivat maasta ja katsoin epäilevän näköisenä vuoroin terrieriä, vuoroin patukkaa. Ettei vaan tule sitä nappaamaan!!! Äippä sai komennettua minut takaisin maahan ja kehui minua motivoivasti.

***

By the way, äippä ilmoitti minut suoraan Voittaja 2008 -näyttelyyn. Aloitamme huipulta, koska aiempaa näyttelykokemusta ei ole kertynyt. Noissa epävirallisissa näyttelyissä pitäisi käydä treenaamassa, jotta en kulkisi nenä maassa jälkiä haistellen.

Lähtisitkö tämän neidin kanssa näyttelyyn?

Uusin harrastus viikonloppuisin:

Täältä tullaan!

Lehden koossa pitämistä täytynee vielä harjoitella...

1-vuotissynttärit!

2008-09-10T08:30:00.011+03:00

Synttäreitäni vietettiin äippän tädin mökillä. Aamulla minulle laulettiin ja sain äippältä ja iskältä lahjaksi tuollaisen ison patukan ja pikkuserkku-seehveriltä pussillisen kuivattua kalkkunaa. Kiitos! Olin erittäin otettu kaikesta huomiosta niin, että korvat vain viistivät päätä ja tuhisin ja vikisin.

Kakku ihmisväelle, minulle herkkukongi pakastimesta.

Anna jo lupa!

Iltapäivällä suuntasimme metsään. Äippä ja iskä eivät voineet pysyä samalla suunnalla, joten jouduin ravaamaan heidän väliää moneen otteeseen. Ihan läkähdyin. Jossain vaiheessa iskä kyllästyi itse etsimään kanttarelleja, joten hän näytti muutamaa sientä minulle, että etsi näitä. Äippä ajatteli ihan selvälsti, että joopa joo, joten päätin tehdä työtä käskettyä, nuuskin vähän aikaa ja tökkäsin kuonollani sammaleeseen. Iskä meni samantien katsomaan, että mitä löysin ja siellä sammaleen alla oli kuin olikin iso kanttarelli! Hähää! Potut pottuina, jos naureskellaan. Uskomatonta, äippänkin mielestä. Sen jälkeen en tosin löytänyt yhtään kanttarellia, jolkotin vain ympyrää, kun he kävelivät perässäni ja ilmaisin saman paikan palkan toivossa... Miellyttämisenhalua selvästi, vaikka koko hommaa ei ole minulle edes opetettu. Loppujen lopuksi saalis oli pieni ämpärillinen kanttarelleja ja puolukoita, muutama desi mustikoita ja vadelmia sekä 27 punkkia, joista kiinni ehti seitsemän. Valkosipuli lopetettiin sopivasti juuri viikkoa ennen lähinnä siksi, kun äippä unohti ostaa sitä lisää, joten eipä ihme. Äippä sanoi, ettei enää ikinä mennä Itä-Suomen heinikoihin ilman punkkikarkoitetta! Toisaalta, punkin pitää olla vähintään 48 tuntia kiinni, jotta se ehtisi edes tartuttaa borrelia-bakteerin, jos nyt ylipäätään kantaa sitä, mutta tarkkana saa siltikin olla.

***

Synttäreiden kunniaksiä äippä vei minut taas rokotettavaksi ja sai punnittua minut samalla. Painoa oli nyt tasan 26 kg. Eläinlääkäri totesi, että olen hyvässä kunnossa ja pienet hammaskivet äippä voi rapsuttaa pois vielä, kun ne ovat pehmeät. Hän myös kehui minua kovasti, kun olin niin reipas ja tottelevainen rokotteita annettaessa. Sain siis 4-rokotteen (parvo, penikkatauti, tarttuva maksatulehdus ja kennelyskä) sekä samalla raivotautirokotteen. Ensimmäinen tulee uusia kahden vuoden kuluttua ja jälkimmäinen kolmen vuoden kuluttua, vai menikö se toisinpäin. Jos äippä vie minut isoihin koiratapahtumiin, pitää kennelyskä uusia usemmin (kerran vuodessa).

***

Maanantaina olin ensimmäistä kertaa tottelevaisuuskoulutuksessa (TOKO). Paikalla oli neljä kaltaistani, pentuiässä melkein kaikki. Minulla ei ollut sen suurempaa mielenkiintoa muihin koiriin, mutta ne pääsi vetämään luokseni. Syntyi vähän rähinää ja hampaiden irvistyksiä, kun hihnassa oltiin, mutta en aloittanut. Sitten äippälle sanottiin, että kannattaa olla nyt kovana, eikä päästää uhmaikäistä koiraa niskan päälle. Äippä kuitenkin ajatteli kovuuden sijaan olla johdonmukainen ja vain tarpeen vaatiessa kova, koska äippän oman päättelyn mukaan näistä tilanteista saattaa oikeasti tulla Tilanteita, jos tietyt piirteet toistuvat. Niin kauan, kuin saa pienellä komennuksella uskomaan, ei ole tarvetta suurennella asioita.

***

Teimme alkuun muutaman kontaktiharjoituksen, jonka jälkeen reenattiin seuraamista eri rytmeissä. Kontakti ei pysynyt koko aikaa, mikä johtuu siitä, etten saanut palkkaa riittävän usein, en jaksanut keskittyä noin pitkää aikaa (äippä ei ole tehnyt noin pitkiä harjoituksia) ja lisäksi satoi vettä. Muuten seuraaminen oli ihan mallikasta, mitä nyt äippä ei osannut tehdä täyskäännöstä hihna ja patukka kädessä :) Äippän mukaan alan olla jo sen ikäinen, että kouluttamisen voi aloittaa ihan tosissaan. Pentuaika on nyt ohi ja mikään ei taida mennä enää sen piikkiin, jos en jotain osaa. Tämän aikakauden tehtäviin (äippän) kuuluu seuraavat asiat: ole johdonmukainen, vahvista toivottua käyttäytymistä ja toimintaa, älä vahvista ei-toivottua käyttäytymistä (haukkuminen, revittäminen palkatessa, hyppinen ja innostuneisuus, kun sitä ei tarvita) sekä monipuolinen liikunta.

***

Tänään teemme pitkästä aikaa jäljen, jossa on peräti yksi kulma. Saa nähdä, miten menee. Jälki tehdään keitetystä possun sydämestä jossain nurmella, loppupalkkana on purkkiruokaa!! En malta odottaa...

Syyslenkki

2008-09-04T09:02:00.009+03:00

Viime viikonlopun vahdin mummolan kettistä. Reissu meni kaikinpuolin hyvin, murinoita kettiksen puolelta ei ollut ja minäkin saatoin rauhoittua. Mutta kettistä täytyy silti aina joka käänteessä kytätä, ettei vain pääse livahtamaan ohitseni. Jos kettis aikoo tulla hirveellä rytinällä paikkaan x, asetun poikkiteloin hänen eteensä pitäen päätä alhaalla ja tuijotan. Yleensä kettis on päättänyt olla ohittamatta minua. Ja sehän passaa. Äippä tosin välillä antaa kettikselle luvan mennä minne haluaa ja sanoo minulle, että "älä vaani sitä". Tapahtuma on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se täytyy aina vain tehdä uudelleen ja uudelleen.

Mummolassa vallitsee eri säännöt kuin kotona, niin olen päätellyt, kun ovista täytyy koittaa rynniä, jotta pääsee sen kettiksen ohi ja ruokaa pitää puolustaa. En normaalisti puolusta (muuten minut kuulemma myytäisiin huutonetissä kahdeksalla markalla), mutta nyt kyseessä oli koiranpurkkiruoka, jonka mukana sain antibiotit. Koiranpurkkiruoka on maailman parasta ja ihmettelenkin, miksen sitä saa noin niinkun normaalistikin ruoaksi? Mummolan kettis tietysti haistoi tämän herkun olohuoneesta asti ja säntäsi hädissään hyppimään äippää vasten (kuten tapana on) kerjäämään (kuten tapana on). Minähän en siitä tykännyt, kun hyppii noin nenille (kirjaimellisesti), että päätin irvistää oikein todenteolla. Äippä yllättyneenä käytöksestäni laittoi homman jäihin ja menimme hetken päästä toiseen huoneeseen antibiotit mukana. Irvistys ei vakuuttanut kettistä (on liian perso ruualle) eikä oikeastaan äippääkään, kun näky oli hänen mielestään huvittava. Minä irvistämässä. Kuono oli kyllä rutussa, mutta en suinkaan näyttänyt pelottavalta. Ehkä se uskottavuus tulee myöhemmin, tilanteita lietsomatta..

Lauantaina teimme pitkän syyslenkin metsikössä. Kettiskin sai olla vapaana, kunhan sitä aina välillä palkkasi herkuilla. Metsässä alkaa puolukat olla kypsiä ja matkaammekin Itä-Suomeen tulevana viikonloppuna metsän antimia poimimaan. Siellä kuulemma on vielä mustikoita ja kanttarellejakin jäljellä.

Minulla on suuret valkoiset hampaat

Mummolan kettiksen motto: Jos et heitä, niin kohta haukun!

Ja haukunkin!

Malliposeeraus: liian pienet valjaat, takapää, jossa ei näytä olevan lihaksia, on liian alhaalla ja korvat sojottavat mihin sattuu. Äippä otti kuvan alamäessä kesken leikin ihme asennossa...

Metsän ainoa sienisaalis

Ps. Äippää kehoitettiin osallistumaan kanssani epävirallisiin toko-kilpailuihin syyskuun lopussa. Liikkeistä en osaa vielä kuin reilu puolet (luoksepäästävyys, paikallamakaaminen, seuraaminen kytkettynä ja vapaana sekä luoksetulo), mutta loput liikkeet (maahanmeno ja seisominen seuraamisen yhteydessä ja estehyppy) ehtii kuulemma kuukaudessa opettaa. Tulee kiire...

Se aika

2008-08-29T13:24:00.006+03:00

Olen siitä hyvä seehveri, että annan leikata kynteni missä asennossa tahansa, harjata turkkini milloin vain, katsoa korvat ja hampaat sekä tassut. Tehkää mitä vain, niin aloillani pysyn. Sitten huomaan, että äippä kokoaa olohuoneen pöydälle pumpulipuikkoja, vanua ja korvanpuhdistusaineen. Käännän selkäni ja mietin, mihin tästä voisi lähteä. Katson iskään ja hänkään ei auta. Mitä teen? Äippä pyytää luokseen, mutta kierrän ovelasti olohuoneen pöydän taa ja sujahdan pöydän alle. En voi mitään niin inhotakaan, kuin korvien putsausta sillä aineella.

Etkö sä iskä tosiaankaan aio mua auttaa? Tämähän on hätätilanne!

Mikä pettymys. Onko tämä kohtaloni? Mietin vielä...

Vieraita tiedossa

2008-08-22T12:55:00.003+03:00

Äippä kertoi eilen, että minun paras kaverini tanskandogi-serkku tulee huomenna kylään! Ollaan oltu pienestä asti kavereita ja serkun kanssa onkin kiva juosta ja kirmailla. Sisällä, ulkona, missä vaan. Saas nähdä, pysyykö iskän pystyttämä aita koossa... Ja mitähän hän pitää uudesta kodistani. Serkulla on vielä juoksut käynnissä (meillä alkaa yleensä samaan aikaan), joten en yhtään tiedä, millä mielellä se on. Ties vaikka tarjoaisi itseään taas... Viikonloppuun kuuluu siis paljon ärinää, joka on pennusta asti jäänyt kommunikointitapa, jolla ilmoitan olemassaolostani. Elopainoa kun on serkulla vähän enempi. Sunnuntaina vieraina ovat pienikokoinen palosammutin sekä hänen huoltajansa. Tämä on hyvää harjoitusta minulle. Viimeeksi kävin vähän nuuhkimassa ja lipaisemassa sammutinta ja sitten asetuinkin makuulleni vahtipaikalle oven eteen. Mitähän tällä kertaa. Täytynee varoa villitsemistäni ja tunkea luu suuhun.

Näitä vierailuja varten iskä on opettanut olemaan välittämättä ovikellosta. Soittaa aina sitä, kun tulee töistä kotiin. Äippäkin soittaa joskus. Ovikello siis tietää aina jotain kivaa, eikä vartioivaa haukkumista tarvita, saati sitten ovelle rynnimistä. Sitten onkin niitä tilanteita, jolloin äippä ja iskä ovat molemmat kotona ja kello soi. Wha? Kukas tänne vielä tulee? Yllättävä reaktio oli sekin, kun äippä yhtäkkiä sanoi iskälle "moikka!", tietyllä tavalla, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Nostin hämillään karvat pystyy, aloin puhisemaan, vilkuilin ympärille ja juoksin olohuoneen ja oven väliä edes takaisin. Taas yksi sellainen piirre, jonka olen ilmeisesti oppinut äippän lähtiessä johonkin. Johonkin sen takia, kun en tiedä, mihin se oikeasti menee. Lähtee aamulla ja sitten kun iskän kanssa kävelen ulkona hänen töistätulon jälkeen, äippä kyyköttää jossain pusikossa piilossa. Aika kumma juttu, miksei äippä voi vain tulla sitten sen jälkeen kotiin, kun iskä lähtee töihin, ei tarvitsisi piilotella. Nytkin on satanut ajoittain aika kovinkin... On sitten ainakin yksi meidän perheestä saanut raitista ilmaa :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

t. mää ite

Kaikki tai ei mitään

2008-08-19T10:18:00.011+03:00

Kun minun kanssa ei ole puuhattu nyt erityisesti juuri mitään, niin onhan minun kehiteltävä itselleni jotain tekemistä. Omistajieni tullessa kotiin olen tehnyt heille yllätykseksi pumpulitaivaan äippän erinäisistä pehmoleluista. Ne on niin kivoja, kun saan etuhampailla ensin revittyä reiän johonkin kulmaan, sitten nututan vanut pisin kämppää ja lopuksi viimeistelen teon repimällä lelun totaalisesti. Iskän yllätykseksi osaan avata eteisen liukuovikaapin (johon iskä oli piilottanut yhden pehmoleluista) ja kiivetä sohvan päältä hakemaan pallon. En kaihda keinoja.

Eniten minua ihmetyttää se, että toisinaan saan auttaa äippää puutarhan hoidossa ja toisinaan en. Jälkimmäinen johtuu useimmiten oma-aloitteisuudestani. Katson ja seuraan, mitä äippä ja iskä puuhaavat ja jossain vaiheessa näytän omat taitoni. Puska-aitaa karsiessa tulin apuun ja nakersin oksia pois tieltä. Se oli hyvä. Myös männyn juuria revin myös hetken katsomisen jälkeen. Eivät tienneetkään, että olen näin tarkkaavainen! Mutta sitten sovelsin tätä taitoa muihinkin kasveihin, kuten katajaan, pioniin ja varsinkin humalaan, jota kävin syömässä myös pöydän päältä asti. Eivät tykänneet ja laittoivat minut sisään odottamaan. Humalahakuista hommaa, sanoi äippä. Viime viikolla seurasin äippän viinimarjan syöntiä ja päätin kokeilla itsekin. Äippä oli yllättynyt, kun kävin popsimassa ihan itse viinimarjoja, mutta ei tullut ajatelleeksi, että tästä tulee himo. Eihän niitä pakkaseen asti olisi riittänytkään...

Nuuh nuuh. Missä marja.

Poimin sen kuin lisko konsanaan pitkällä kielellään, antaumuksella.

Lauantaipäivänä sain luvan kaivaa kannon ylös. Siinä olikin hommaa, siksihän äippä pyysi minut apuun. Kaivoin juuria näkyviin ja äippä hakkasi ne kirveellä poikki.

Työn touhussa.

Mitäs tälle pitäis tehdä?

Eksää äippä voi yhtään tulla auttaa?
Tässä se on kokonaisuudessaan: los kanto.

Minullahan kaikki tapahtuu nyt periaatteella "joko keskityn tai sitten en - kaikki tai ei mitään". Sunnuntaina tarkkaavaisuus oli ihan huipussaan, kun en edes huomaa kania, joka spurttasi rakettina ohitseni 3 metrin päästä. Olin siinä nutustamassa keppiä aidan ulkopuolella, kun iskä yhtäkkiä varoitti äippää: "varo... pupu... juoksee.. koira kii", jolloin pupu oli jo tiessään. Äippä ja iskä katsoivat toisiaan silmät suurina ja ihmettelivät, että mikähän näkökenttäpuutos minulla oikein on. Tai sitten en ole vain niin altis ympäristön ärsykkeille.

Eilen olimme äippän kanssa ensimmäistä kertaa tauon jälkeen susitreeneissä ja kyllä täytyy sanoa, että olin jo odottanut tätä hetkeä. Omatunnon soimatessa hän haki minut autosta tietämättä ollenkaan, miten toimisin näin pitkän tauon jälkeen (sunnuntaina minua ei meinaa napannut mikään muu kuin kepin syönti), mutta yllätyksekseen olinkin vastaanottavainen ja käskyjen suhteen odottavainen. Katsojatkin sanoivat minun keskittyneen paljon paremmin kuin ennen kesää. Tällä kertaa harjoittelimme ja kertasimme sivullemenoa, tulemista ja seuraamista. Seuraaminen oli suoraa ja pidin hyvän kontaktin äippään. Pysähtyessä istuin äippän viereen heti, mutta sitten lähdössä (ensimmäisellä askeleella, polven noustessa ylös) nyökkäsin ja katse kävi maassa (tapahtuu nykyään joka kerta). Tämän äippä kertoikin ohjaajalle, että kontakti täytyy korjata niin, että pidän sen koko ajan yllä, enkä nyökkäile lähdön merkiksi. Kotiläksynä onkin syvän kontaktin pitäminen seuraamisliikkeeseen lähtiessä. "Tule"-käsky oli tehokas, mutta suoraan tulemisen sijaan suuntasin automaattisesti oikealle. Lähinnä sen takia, kun äipppä on palkannut aina oikealta ja ennakointi on voimistunut. Toisena kotiläksynä onkin saada minut tulemaan keskelle eli äippän tulisi palkata nyt vasemmalla kädellä niin kauan, kunnes liikkeeni on korjaantunut. Tämän jälkeen seuraa jalanali-harjoitus: koira odottaa "tule" -käskyä, ohjaajalla on palkka (pallo tai patukka) selän takana, käskyn jälkeen ohjaaja avaa portin (nostaa toista jalkaa ylös sen verran, että koira pääsee ali ja heittää palkan taakseen. Helppoa kuulemma, kunhan sen ensin opettaa minulle, etten rynnin äippää päin. Harjoitusta suunnitellessa omistajan tulee tarkistaa koiran koko, että se siis mahtuu jalan ali.

Treenien jälkeen: onnellinen minä!

11kk

2008-08-07T08:39:00.010+03:00

Eilen tuli jo 11 kuukautta mittariin! Kuukauden päästä on kuulemma kemut. Samoihin aikoihin tai viimeistään 1,5-vuoden ikään mennessä minut pitäisi taas viedä doupattavaksi eläinlääkäriin, jossa otetaan viralliset lonkka-, selkä- ja kyynärkuvat. Seuraava SPL-näyttely on Kurikassa, jonne äippän tekisi mieli kovasti mennä, joten kuvat otetaan ehkä vasta tämän jälkeen (näyttelyissä ei saa olla doupattuna). Se onkin hyvä, jotta ehdin treenata itseni näyttelykuntoon ja saada karvan kiiltämään.

Säkä: kasvattajan mielestä oikein hyvä ja näyttelyyn sopiva.

Paino: vähäisestä liikunnasta johtuen tuli 2 kiloa lisää, tekee yhteensä 26,7 kg

Mieliala: säännöllisen epävakaa, vaihteluväli alakuloisuudesta hepuleihin

Käytös: energinen, valpas ja kaiken kuuleva, treeneissä erittäin vastaanottavainen ja innokas

Fyysinen kunto ja olotila: ehkä vähän huono, juoksujen 1. vaihe loppumaisillaan

Karva: kuiva ja sitähän lähtee, doupattava öljyllä

Tehtävät: vahdi ja komenna ohikulkijoita

Jätettynä parvekkeelle. Ulvon kovasti. Tahtoo pois.

Luu ei kiinnosta, jos olen laumastani erillään. Keppiä tosin söin mielelläni ja siinä samalla vähän terassiakin. Lisäksi haukuin aluksi kaikille äänille, kun nyt äänet tulevat "samasta tasosta" kerrostaloon verrattuna... Haukun myös öisin.

Piha, johon olen kaivanut kolme kuoppaa (näkymä ennen sitä)

Pentuharja ei riittänyt näiden tuppojen harjaamiseen. Miettikää, kun tämä läjä on ripoteltuna meidän kotiin!

Juoksuista johtuen jokainen rasahdus ja muut uudet yllättävät äänet/liikkeet tulee haukkua karvat ylhäällä ja samalla mulkoilla äippää, joka ei ole vielä tähän mennessä ollut kiinnostunut havaitsemistani uhista. Piti oikein kasvattajan hoitopennullekin näyttää (huom! heidän pihallaan..), kuka oikein olen. Äippän mielestä ei olisi ollut paljoa kerrottavaa... Sanoi myös, että taidetaan mennä sunnuntain markkinoille, jotta saisin taas kokemusta ihmisvilinässä. Toisaalta, enhän minä koskaan käyttäydy huonosti ihmispaljoudessa, vaan juuri silloin, kun olemme lenkillä ja vastaan tulee koko lenkin aikana vain yksi viaton ihminen. Kerään mainetta rodulleni...

Olen muuten oppinut, että auton hiljentäessä vauhtiaan pysähdymme varmasti johonkin ja saavumme kivaan paikkaan. Siispä aloin vinkumaan jokaisessa risteyksessä varmuuden vuoksi, ennen kuin opin uuden asuntomme osoitteen. Nyt vingun vain kolmessa viimeisessä ajaessamme kotiin Veikkolan suuntaan, mutta muuton aikana inisin myös Espoon suuntaan. Iskä sanoi lopulta, ettei vanhalle asunnolle kannata enää ulista, kun uusi on paljon mukavampi. Viimeistä kertaa, kun kävimme lapsuuden kodissani, en enää osoittanut kaipausta sinne. Se oli sillä selvä.

"Mukana" maalikaupassa. Minulla olikin tärkeä osa: vahtia sen aikaa tavaroita, kun äippä ja iskä olivat asioilla. Eivät ulkopuoliset kuitenkaan tienneet, että ratin takana on superkiltti teini-ikäinen seehveri!

Tässä jätetään hyvästit lapsuuden kodilleni. Heippa!

Viikonlopun aikaansaannokset

2008-07-28T14:32:00.003+03:00

Nyt vihdoin saan tulla sisälle asuntoon, kun tähän asti jouduin päivystämään ulkona kytkettynä. Iskä ja äippä ei jostain syystä halunneet angora-seiniä. Vapaaksi kun pääsen, niin mielitekojani on juosta rakettina takapihalta etupihalle (opin reitin kerrasta, naapurin asunto välissä) ja toisin päin. Tämä on ikäänkuin sitä paljon puhuttua karkaamista. Maalausurakka oli perjantaina loppusuoralla ja lauma päätti jäädä ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiin. Ensimmäisen yön nukuin siskonpedillä, kun muualle ei mahtunut. Makuuhuoneeseen ei muutenkaan ole mitään asiaa, mutta nyt se oli juuri maalattu, joten he laittoivat patjan olohuoneeseen. Aaamuyöstä kömmin äippän ja iskän sänkyyn, niin kuin lapsi konsanaan. Seuraavaa yötä varten iskä oli koonnut uuden sängyn makuuhuoneeseen ja jouduin jäämään vahtiin oven ulkopuolelle. Vahdin koko yön. Ensin puhisin alkuyöstä ja sitten viiden aikaan haukuin tosi kovin, kun ulkona oli liikettä.

Pelottaa muuten päivisinkin. Saan äippän mielestä mörkökohtauksia, kun haukun pusikkoon ja siellä ei ole "ketään". Lisäksi vahdin pihalla seinänaapuria ja ohikulkevaa valkoista karhua, joka ei näe (no ehkä vähän) eikä kuule (ainakaan paljoa). Se haukkuu parin asunnon päässä ja aluksi minun oli vaikea tietää, mitä se oikein sanoo, joten vastailin sille, minkä kerkesin. Enää ei tarvitse.

Muutamassa päivässä karvaa on lähtenyt valtavina tuppoina ja olen tullut muuten suhteellisen tasapainottamaksi yksilöksi ja sehän taas enteili juoksuja. Nyt siis toiset juoksut alkoivat 10 kk ja kolmen viikon ikäisenä. Tähän samaan syssyyn käännän kuunteluaseman toisaalle ja haistelen jälkiä ehkäpä löytääkseni jotain mielenkiintoisempaa. Eilen keskiyöllä äippä päästi minut vapaaksi autosta, kuten yleensä ja siinä samassa näin hirveän tunkeilijan pihalla. Lähdin jahtaamaan tunkeilijaa haukun kera ja iskä ihmetteli, miksi äippä huusi vain muutaman kerran saadakseen huomioni (ei saanut). Tunkeilija oli jänis, joten äippä tiesi (iskän mukaan äippä "tiesi"), että tulen takaisin. Lisäksi äippä oli jostain lukenut, että jos ei halua, että koira lähtee riistan perään, sitä ei huudella kesken matkaa takaisin ja mennä esimerkiksi hakemaan. Saalista ei siis pidä tehdä mielenkiintoiseksi. Päinvastoin, huomioimattomuus toimisi parhaiten ja laumasta "karkottaminen", jos muu ei auta. Tietysti on niitä koiria, joita ei kiinnosta nämä ihmisten sotasuunnitelmat. Niin, siis huomion kiinnittäminen leikkiin (minun kohdallani) toimii h-hetkellä parhaiten, jolloin unohdan oikean saaliin. Tai olosuhteiden pakosta (vilkas liikenne yms.) omistaja joutunee tekemään kaikkensa, jottei koira jää esimerkiksi auton alle, mutta nyt kyseessä oli pimeä parkkipaikka vanhan asunnon vieressä. Samalla periaatteella äippä laumanjohtajana ei huutele minua metsälenkillä (milloinkohan viimeeksi olen sellaisen saanut), vaan lauma seuraa johtajaa, ei toisinpäin. Saa nähdä, miten kauan nämä äippän teoriat pitävät kutinsa.

Tapaturmiakin sattui. Lauantaina varvas jäi temutessa ilmeisesti terassilautojen väliin ja parkaisin kovin säikähdyksestä. Haukahdin äippälle kerran ihan vaan varmistaakseni, ettei enää työnnä varpaitani lautojen väliin... Sunnuntaina ramppasin hihnan kanssa terassilta sisään ja toisinpäin, kunnes viimeisen kerran lähdin oikein vauhdilla ulos. Hihna jäi kiinni oven alle, jolloin vedin tavallaan itse oven perässäni kiinni, häntä välissä *Pum Pum*. Huusin nyt niin veret seisauttavasti, että koko kylä kuuli. Iskäkin ihmetteli, että miksi äippä nyt tuollai laittoi ovea kiinni, mutta äippä sai oikaistua asian, iskälle. Itse en ollut niinkään varma tästä motiivista. Järkytyksestä en voinut hetkeen edes liikkua. Tärisin kauttaaltani jonkin aikaa ja pidin häntää alhaalla, mutta ilmeisesti mitään ei mennyt ainakaan poikki.

Koiranelämää 10kk

2008-07-08T20:25:00.005+03:00

Oho. Unohtui julkaista... Tulipa pitkä väli kirjoittamiseen, kun on ollut kaikkea puuhaa. Energia on lähinnä mennyt ympäristön vahtimiseen ja äippän ja iskän touhujen seuraamiseen, ei ole helppoa pysyä nyt niiden perässä. Enää siis ei makoilla sohvalla (huom! minä en makaa...), vaan kiidämme paikasta toiseen. Tosi ailahtelevaista porukkaa... Juhannus vietettiin iskän mummin mökillä saaristossa, jossa vahdittavia oli palosammuttimen kokoisesta ihan aikuisen mittaan. Enimmäinen venekyytikin tuli koettua. Tosin kesken soudun aloin hirveästi ulista ja haukkua ja sitä touhua kesti koko saaren ympärimenon ajan. Se ei suinkaan ollut mitään mukavaa yhteislaulua, vaan yritin merivartiostolle ilmoittaa, että tulee hetimmiten pelastamaan minut. Ei tullut.

Äippällä ja iskällä on nykyään sama sukunimi, joten olemme nyt kaikki saman nimisiä. Enpä olisi arvannut, että tämän touhun takia sitä joutuu koirahoitolaan yli viikoksi. Ensimmäinen loma ilman minua ja vielä näin pitkän ajan, mitenköhän ne pärjäsi? Ikävöiden ilmeisesti minua, kun ottivat Italianmallisesta seehveristä kuvan (kuva tulee myöhemmin). Kaikki koirat kulkivat siellä vapaana jäämättä auton alle, mikä paratiisi. He ostivat minua varten ovikyltin (ilmeisesti italialaisia varten, muut eivät ymmärrä), joka varottaa olemassaolostani (kuva päivitetään myöhemmin). Nostankin muuten nykyään sellaisen uhmakkan haukun, että varuillaan kannattaa ulkopuolisten olla. Olen myös itse varuillani niin kauan, kunnes vieraat ovat astuneet sisälle ja minulle tulee sellainen malttamattomuus-vikinä-tosikiva-tosikiva -vaihe, jolloin kaikki vieraat ovat tervetulleita meille. Äippä epäilee, että haukku taitaa olla ainoastaan lumetta...

Aika koirahoitolossa sujui kuitenkin tosi hyvin. Olin muiden suht samanikäisten pentujen kanssa samoissa tiloissa ja meno oli arvatenkin vauhdikasta. Oltiin koirahoitolan lempi ryhmä. Koska kukaan pennuista ei ottanut pomon roolia itselleen, vaihtelimme keskenämme sitä päivittäin. Näin jokainen sai olla yhden päivän pomona, reilua. Yritin saada vähän raskasrakenteisempaa bullmastiffia juoksemaan kanssani, mutta se ei onnistunut viikonkaan yrityksen jälkeen.
Iskä haki minut heti maanantaiaamuna ja kyllä kummistuneena katsoin, että voiko tämä olla totta. Ulkonäöltä en heti tunnistanut (oli sen verran tumma?), mutta heti hajun saatuani meinasin revetä liitoksistani! Kävin vielä sanomassa 'heippa' (tönäisemässä hoitajani) ja sitten kotimatka alkoi kuumassa haisevassa autossa. Olin tietysti piehtaroinut siellä kakassa sun muussa.

Koiranelämää viikon verran ja kyllä uni maittoi kotona. Iskä arveli heti, että aika koirahoitolassa teki tehtävänsä, kun olin paljon itsenäisempi (hyvä!) ja kontaktia en ottanut enää samalla tavalla (huono!). Tietysti parissa päivässä tajusin, että tämä muutos on tältä osin pysyvä ja minusta tuli hirmuisen hellyydenkipeä. Kiehnään mieluusti patjallani tassut kohti kattoa ja vääntelen ja päästän mouruavia (?) ääniä, kun äippä tai iskä antaa minulle huomiotaan.

10-kuukauden kunniaksi äippä yritti punnita minut, mutta vaaka näytti vain erroria. Eläinlääkärissä käydessäni vaa'an lukemat olivat edelleen 24,7kg. Tarkoittaakohan se 24/7 energiankulutusta? Kutina oli ilmeisesti hellittänyt koirahoitolassa ja turkkini näyttääkin huomattavasti paremmalta. Myös eläinlääkäri oli samaa mieltä: paranemaan päin, kunhan ruokavaliota pidetään vielä 10 viikkoa yhden hiilihydraatti- ja proteiinilähteen varassa. Tällä hetkellä se siis on perunaa ja kanaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Äippä ja iskä ovat tulostani asti hakeneet kämpän täyteen pahvilaatikoita ja siirtelevät tavaroita sinne ja tänne. Muutamme kuulemma siihen paikkaan, jossa telmin jackrusselin kanssa sisällä ja pihalla ja siinä lomassa söin sen ruuat. Ei tykännyt. Minulle tulee ihan oma vahdittava piha, jossa ei vielä ainakaan ole mitään aitoja :) Tämä taitaa olla suomalainen paratiisi.

Kuvia lisätty

2008-06-13T14:33:00.001+03:00

Lisäsin pari kuvaa 9kk-tekstiin...

Lääkäritädin huoneessa

2008-06-10T12:41:00.005+03:00

Ensinäkemältä lääkäri ei ollut ollenkaan huolissaan karvattomista länteistäni, vaan puhui jotain ruoka-aineallergiasta. Sitähän minä olen yrittänyt tässä jo 9 kuukautta sanoa, että kutittaa niin vietävästi! Olen siis ihan itse nututtanut karvani pois ja tehnyt hyttysen piston näköisiä jälkiä. Nyt pari kuukautta pitäisi saada yhtä proteiinilähdettä sekä yhtä hiilihydraattilähdettä ja kokeilla sillä, josko kutina loppuisi ja läikkiin kasvaisi karvat takaisin. Toisin sanoen, nyt loppui papanan syönti!

Äippä on nyt kieltänyt rapsuttamisen, mutta silti minulle jää päivisin noin 9 tuntia rapsuttamisaikaa. Raapenäytteissä näkyi olevan aika lailla hiivaa, ylläty yllätys, joten saatiin lääkeshampoota siihen. Äippä epäili alusta alkaen, kun korvassani oli hiivaa (pienenä pentuna), että mitä jos sitä on koko elimistössä ja "tadaa"! niin sitä onkin. Saattanee olla lähtöisin esimerkiksi pölypunkeista, joita voi olla pitkään varastossa säilytettyjen ruokasäkkien seassa, siihen stressi päälle (kuten äippän ja iskän pitkät työpäivät tms.) sekä pienentynyt vastustuskyky ja näin hiiva on valmis pulpahtaakseen esiin. Teorioita on myös useita muita, mutta toivotaan, että näillä hoidoilla paranen.

Äippä kertoi myös lääkärille, että syön aika paljon, mutta missään ei sitä näy. Lääkäritäti epäili vilkkaaksi, jolla ruuansulatus ei ole niin tehokasta, jotta kaikki syömäni papanat imeytyisi kunnolla ja jäisi kylkiin. Johtuukohan tämä epäily siitä, että nuuskin tehokkaasti koko lääkärin huoneen läpi, söin johtojen seasta pudonneita papanoita ja siinä sivussa jotain muutakin, enkä siis pysynyt äippän toiveiden mukaan paikoillani. Lisäksi olin tosi valpas, kuulin joka rapsahduksen ja haukuin tietysti kaikki ovesta sisääntulijat ja uloslähtijät ja myös olijat. Ihan vaan siksi, että tietävät, että olen täällä. Jos joku jäi ihastelemaan minua, eli tuijotti minua, hyökkäsin päälle siinä uskossa, että minut haastettiin leikkiin. Ai, ei tänään. Eivät selvästi tienneet, että hyökkään oikeasti. Äippä on ollut erittäin tyytyväinen, kun on saanut kanavoitua energiani leikkiin ja yhdessä tekemiseen ulkona, ei sisällä, joten nämä arjesta poikkeavat tilanteet tulevat joka kerta yllätyksenä: "Ai, ei se pysykään rauhallisena paikallaan, niin kuin kotona??". Mummolassa sama juttu. Tekemistä riittää! Ainiin, se kameran johto jäi ilmeisesti mummolaan viime reisulta, joten laittelen kuvia sitten torstain jälkeen.

9 kk

2008-06-08T21:16:00.004+03:00

Perjantaina täytin 9 kuukautta ja painoa oli nyt 24,7 kg. Ihmettelen vain, miksi painoa on tullut vain 600 g kuukauden sisällä.. Tämän lisäksi äippä kiinnitti huomiota minun nivustaipeisiini, joista oli molemmilta puolilta lähtenyt karvaa. Ihokin on punainen ja lisäksi melkein koko alueella on pieniä hyttysen piston näköisiä täpliä ja rapsutusjälkiä. Voi voi voi. Tänä aamuna keinussa äippän käteen jäi karvatuppoja, kun huomasi korvan kärjissä kuivettuneen kohdan. Kutittaa hirveästi ja äippä soittikin heti eläinlääkärille ajanvarausta varten. Huomenna otetaan raapenäytteet ja toivottavasti myös verikokeet, jotta saadaan suljettua tietyt sairaudet ja allergiat pois. Madotus tapahtuu huomisen lääkärireissun jälkeen.

Mä oon nututtanu iha ite...

Äippä ja iskä ovat yrittäneet saada minua uimaan jo pitemmän aikaa. Tutustuminen alkoi ihan vain tassujen veteen laittamisella ja siitä sitten polvitaipeisiin asti. Mielelläni en veteen mene, kun olen hieno neiti, mutta frisbeyllä minut saa mihin vaan, paitsi ihan uimaan asti. Äippä tekikin niin, että antoi iskälle laiturille frisbeyn ja kehotti sillä härnäämään minua syvemmälle. Onnistuihan se, mutta frisbey oli kellumatonta tyyppiä ja se tipahti suustani. Sukelsin saman tien hakemaan sitä, mutta kun huomasin, ettei nyt ollakaan enää rannassa, jouduin melkein kauhun valtaan. Yritin kiivetä laiturille, mutta äippä ohjasi minut rantaan ja kehui kovasti. Testattiin vielä toinen kerta, jottei minulle jäisi pelkoa. Kaappasin frisbeyn suuhuni ja vein sen saman tien rantaan. Lopulta heiteltiin frisbeytä ihan vaan rantavedessä. Laittelen kuvia myöhemmin, kunhan äippä ensin löytää sen kameran piuhan. Ihme tapa hävitellä tavaroita...

Nätti koppi, eikö?

Ja äkkiä rannalle...

Jos ei saa koppia, joutuu kahlaamaan suu auki frisbeytä tavoitellessa ja siinä kastuu...

Ja lopuksi puistelu...

Nenä haistellen maata

2008-05-27T07:27:00.004+03:00

Viikonloppu meni jälkiharrastuksen merkeissä. Lauantaina matkasimme äippän kanssa peltojälkeä tekemään. Lihapullat, jälkiliina ja loppupalkka (ruoka tai lelu) mukaan ja sitten vielä pari litraa vettä, kun oli tulossa normaalia kuumempi päivä. Pitäähän sitä vettä olla mukana reilusti muutenkin, kun juon suoraan pullosta ja puolet menee maahan... Äippä päätti talsia nyt pitkän jäljen (70 m) ja päätteeksi vielä 90-asteen kulman. Jälki tehtiin voikukkapellolle, jossa oli traktorin jättämät urat, mikä on usein hyvä sekä äippälle että minulle, jotta kumpikin menee suoraan. Jälki meni tosi hyvin, parhaiten tähän mennessä. Nenänkäyttöharjoitukset olivat tehneet tehtävänsä, kun kirsu pysyi maassa. Äippä antoi tilaa työskennellä pitäen löysää liinaa ja keskittymiseni oli kyllä ihan huipussaan. Sivuttaisliikkeitä ei myöskään tullut lainkaan. Tarkistin äippältä jotain jäljen alussa (nostin päätä äippää kohti) ja meinasi äippältä päästä nauru, kun huomasi, miten minulle oli tullut kunnon keskittymisrypyt kasvoille. Koko pää oli ihan rutussa. Hyvä niin, koska nyt selvästi huomasin, mitä tässä ajetaan takaa... lihapullia. 90-asteen kulmaa haittasi selvästi se, ettei minulla ollut kokemusta (pyörin kuin hyrrä) ja se, että harakka kävi poimimassa kulmasta miltei kaikki lihapullan palaset. Jälkiohjaaja sanoi lopuksi, että alan näyttämään ihan jälkikoiralta :) Seuraavalla kerralla jäljen loppuun pitänee tehdä serpentiiniä jyrkän kulman sijaan.

Sunnuntaina oli viimeinen kerta verijälkeä. Ohjaaja kehoitti edellisellä kerralla tunnin lenkkiä alkuun, etten olisi liian energinen. Kävelimme metsässä minä vapaana ja sain juosta oikein kunnolla, kunnes lyhytkarvainen punaruskea mäyräkoira (yleensä vihaisia, äippän kokemus) tuli vastaan ja minut laitettiin kiinni. Iskän ja äippän yllätykseksi se hilpaisi omistajiltaan karkuun ja suoraan meitä kohti, kita ammollaan haukkuen. Iskä näki tilaisuutensa (pentukurssilta opittu, että puolusta pentuasi henkeen ja vereen) tulleen, jolloin alkoi häätää tulijaa pois rähähtämällä. Mäykky pysähtyi ja ilmeestä näkyi, että "jos vielä kerran tempaisen", jolloin äippä hyökkäsi mäykyn yllätykseksi täyttä päätä iskän ja minun eteen ja nosti sellaisen rähinän kädet levällään, jolloin se päätti kipittää takaisin omistajiensa luo. Varmaan se ajatteli, että "huh huh mikä tuuri, ettei tuon äippä saanut minua kiinni". Myös mäykyn omistajat olivat katsoneet silmät suurina äippän ja iskän touhua, lievän hämmästyneinä. Ilmeeni oli myös näkemisen arvoinen, en ollut koskaan nähnyt omistajiani noin puolustavina. Yritin minäkin sieltä takaa haukahtaa säestykseksi, mutta äippä käski olla hiljaa.. Meidän perhe, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! Siitä sitten lähdimme tiehemme, minä ylväänä ja omistajani hieman noloina tapahtuneesta, mutta minkäs teet. Samaa he toivoisivat tehtävän minulle, jos karkaan toisen koiran luo.

Se verijälki itsessään meni myös hyvin. Ohjaaja kehui minua ja sanoi, että minun touhua on mielenkiintoista katsella. Teen tarkkaa nenätyötä ja haluan nyt ratkaista ongelman. Tällä kertaa ilmaisin myös sienen osoittamalla kuonon suoraan sieneen, niin kuin pointterit konsanaan, toinen etujalka ylhäällä. Pallosta en niinkään ollut innoissaan, ihmettelin, että "missä ruoka??? Hä, ai toiko?".

Olen muuten oppinut uuden iloisen tavan revitellä äippän kanssa. Pidän samalla sellaista ulinaa ja volinaa, ihan kuin kitisisin kaiken aikaa ja se voimistuu vietin nousemisen mukana. Unohtui äippältä eilen kysyä tottiksessa, että pitääkö siihen puuttua ja jos niin milloin. Ja sitten ei myöskään ole niin väliä, että ottaako patukasta vai hihasta/sormista kiinni. Mutta se on yksistään äippän vika, kun ei pidä patukkaa saatavilla, vaan piilottaa sen itseään vasten :)

8 kk

2008-05-17T22:31:00.005+03:00

Kahdeksan kuukautta tuli mittariin (reilu viikko sitten!) ja painokäyrä tipahti 30 kg mukaan. Painoin silloin siis 24,1 kg. Ihmettelen vain, että onkohan äippä varmasti antanut tarpeeksi ruokaa... Kylkiluut tuntuvat selvästi, mutten näytä liian laihalta. Kaikki on siis ilmeisen hyvin. Juoksut loppuivat vihdoin kuukauden tiputtelun jälkeen. Kiima-aikaa ei tullut, kun taas tanskandogi-serkku tarjosi itseään koko ajan, kaikille. Meinasi käämit palaa. Ilmeisesti minulla ei myöskään ole tarvetta hoitaa yhtään pentua... Se on äippän mielestä ihan hyvä, kun se huolehtiminen stressaa narttuja kamalan paljon. Huolehtimisesta puheenollen, kuulin tänään surullisia uutisia ranskan-serkun kohtalosta. Se on meidän koirien omistamisessa kamalin asia, mitä voi kohdalle sattua, nimittäin luopuminen... Kaikessa hengessä mukana ja voimia serkun perheelle.

Tanskandogi-serkun kanssa pihalla (kuva otettu ikkunan läpi)

Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina menimme taas uudelle kurssille, jossa piti jäljestää ruuan sijasta verijälkeä. Huomenna on toinen kerta, saa nähdä, muistanko mitään. Ensimmäinen kerta meni näin: ohjaaja neuvoi ensin äippälle, miten tulee toimia ja eikun aloittamaan. Reippain sai aloittaa, joten arvatkaa kuka oli ensin?? Aloituskohdalla haistelin ihmeissäni tuntematonta naudan veren hajua, lipitin sitä ja lopulta ruovin koko paikan. Äippä sanoi sitten, että "jälki" ja osoitti jonnekin pöpelikköön. Lähdin innoissani jälkeä pitkin, mutta sitten vauhti hidastui ja pysähtyi ja aloin uumoilla omiani. Haistelin muutamat jäniksen jäljet, söin papanoita ja lopulta, kun ei mitään tapahtunut, äippä käski jatkaa matkaa. Äippän mukaan en ymmärtänyt ollenkaan jäljestämisen ideaa, en jaksanut keskittyä ja lisäksi harhailin jäljellä ilman syytä edestakaisin. Ohjaajan mukaan tarkistin jäniksen jäljet, kävin varmistamassa jäljen suunnan edestakaisella kulkemisellani ja mietin, mihin päin pitää lähteä, kun tuuli sekoitti hajuaistiani. Arvaa, kumpaa uskoin... No, verinen sieni löytyi, sain mahtavat kehut, jolloin nappasin sienen suuhun ja mäyssäsin sitä hullun kiilto silmissä. Niin ei olisi saanut tehdä. Yök. Sieni olisi pitänyt ilmaista eikä tunkea suuhun. No, ohjaajan mukaan pientä pentumaisuuden toimintaa oli havaittavissa...

Viime viikko meni totuttaessa minua kahdeksan tunnin päiviin, kun äippä aloittaa maanantaina kesätyöt. Äippän tenttisuma on tiistain jälkeen ohi ja sitten alkaakin harjoitteluun orientoituminen kesäkuun alussa alkavaa klinikkaharjoittelua varten. Aamupalahetket arkiaamuna parvekkeella iskän ja äippän kanssa ovat siis ohi.

Keränen parvekekeinussa (ainoa paikka, johon saan mennä lattialta)

Uusi vuosi

2008-05-01T18:54:00.006+03:00

Vappu on joillekin vähän niinkuin uusi vuosi, toinen mahdollisuus, jos uutena vuotena annetut lupaukset eivät olisi jostain syystä pitäneet. Vappu kuitenkin eroaa uudesta vuodesta siten, ettei lupauksia tarvitse sanoa ääneen, eikä näin ollen niitä kenellekään puolustella.

Vapuksi oli suunniteltu vaikka mitä, mutta iskän ja äippän ollessa kipeitä, he päättivätkin jäädä kokonaan kotiin. Vietimme oikein mukavan perhevapun, jonka kunniaksi loimme uudet traditiot vanhojen tilalle (en tiedä niistä mitään): itsetehtyjä munkkeja ja simaa, naposteltavaa ja skumppaa. Jos asuisimme muualla kuin kerrostalossa, olisimme myös grillanneet. Munkkeja tehtiin melkein koko ilta, kun äippä ja iskä olivat niitä tekemässä. Ja lopulta niistä nousi oikein vuori.

Munkit tirisemässä. Rasvaa, nam!

Niistä kasvoi sittenkin oikeat munkit (takana)!

Vappupäivänä söimme piknik-eväitä parvekkeella ja teimme perhekävelyn puistoon. Kävelemässä oli vain aniharva ja lopulta tuntui siltä, että äippä ja iskä olivat asuinpaikkamme ainoat ylioppilaat. Se ei ehkä yllätä :)

Äippän kanssa puiston penkillä. Minun serpentiinit tippuivat jo aikoja sitten.

Minut väsytettiin taas muutamilla seuraamis- ja luoksetuloharjoituksilla, joten en edes jaksanut haukkua heppoja ja pystyssä olleet niskakarvat äippä silitti takaisin. Tämä oli aika yllättävä muutos siihen nähden, kun olen taas aloittanut vahtivaiheen ja kerran äippä yllätti minut murisemasta toiselle koiralle. Se oli pimeään aikaan se. Haukkuni on muuttunut möreämmäksi, joten voin siis jo nyt pelottaa rosvot (tiellä kulkijat) tiehensä. Edelleen jatkan ihmisten päälle pomppimista rappukäytävässä, mutta teillä tutkailen nyt tarkemmin, kuka antaa sen salaisen merkin ja ryntään luokse, lupaa saamatta. Tai olenhan saanut luvan tuntemattomalta, joka osoittautuu saksanpaimenkoira-faniksi, (edelliseksi) omistajaksi tai sitten muuten vain ei vierasta minua.

Söisitkö sinä tätä?!? Uuuh, vesi kielellä, kun äippä toisti hepalle sanaa "ruokaa".

En perusta tuoreesta ruohosta, vaan syön mieluummin sellaisia kuivuneita ruohotuppoja nurmelta. Tässä kuitenkin näytän heppahöperölle, että näin sitä syödään.

Kevätkylvöt

2008-04-27T17:03:00.009+03:00

Viime viikolla oli äippän jokavuotisten istutusten aika. Tämä oli minulle ihan uutta. Tehtäväni oli auttaa äippää ensin multien vaihdossa, sitten istutimme uusia siemeniä ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Apu ei tosin ollut ihan sitä, mitä äippä olisi toivonut, mutta minkäs teet. Auttamishaluinen seehveri muutaman neliön parvekkeella. Äippällä on vielä toivoa, että persilja itäisi, ehkä. Kylvimme pensaskrasseja, zinnioita, kehäkukkia ja keskipäivänkukkia sekä yrteistä persiljan lisäksi viherkrassia, puolanminttua ja sitruunabasilikaa. Kyllä niistä joku varmaan nousee..

Vahdin istutettuja siemeniä. Huomaan, etteivät ne nouse ja kaivan ne samantien ylös.

Viikko kulunut ja istukset näyttävät tältä. Arvaa mitkä ruukut kaadoin?

Äippä ilmoitti minut kuukausi sitten sellaiseen Olisiko koirallani lahjoja suojeluun -tapahtumaan, jossa maalimiehet arvioivat viettitasoa, saalisviettiä, puolustuskäyttäytymistä, puruotetta sekä yleistä toimintakykyä. Kuvia suorituksestani ei ole, koska iskä oli korkeassa kuumeessa ja flunssassa. Maalimiehen arviot olivat sellaisia, mitä äippä osasi odottaakin. Tosin kovin lyhyt leikkihetki ei kaikkea kerro. Toimintakykyni on kuulemma sellainen, että kanssani on kiva harrastaa lajia kuin lajia. Saalisviettikin oli hyvä. Viettitaso oli uuden paikan myötä hieman alhaalla, niin kuin olettaa voikin ja lisäksi mälväsin (=jauhan patukkaa kuin purkkaa). Muuten puruote oli hyvä. Keskittymiskykyni oli pentumaisen ailahtelevainen, joten kaikkea tästä kerrasta ei saatu irti. Puolustuskäyttäytymistä ei voitu arvostella, koska sitä ei ole. Se siis kehittyy sukukypsyyden tultua. Eihän minulla mitään maailman suurinta itsevarmuutta ja viettitasoa ole, mutta kehittyyhän ne johonkin tasoon asti. Olen kuitenkin vielä pentu.

Tässä tulokset, kyllä kelpaa kasvattajalle näyttää!

Suorituksen jälkeen katsoimme muiden vuoroja aidan takaa. Koko tapahtuman aikana en sanonut sanaakaan, vaikka muut koirat haukkuivat, mutta tämä saaliin sivusta seuraaminen oli liikaa. Kun muut koirat eivät innostuneet patukasta, olisin minä voinut ihan hyvin saalistaa sen. Annoin muutaman merkin maalimiehelle, että täällä, täällä, mutta äippä käski vain istua hiljaa. Vuoro meni jo.

Seurasin muiden saaliita. Jos osaa, niin saako sinne tulla?

Purin turhautumiseni kolme kuukautta nuorempaan veljeen. Nuoremmat koirat ovat siitä hyviä harjoituskappaleita, että saan tosiaan harjoitella kepin puolustamista, ärisemistä ja niskan päällä olemista. Ei se veli välittänyt, vaikka ärisinkin aina, kun hän läheni takapäätäni. Niin, ne juoksut ovat loppumaisillaan ja kiima-aika alkamaisillaan. Muut koirat eivät näyttäneet huomaavan tätä ominaisuutta, mutta eräs sekarotuinen uros rakastui minuun heti ensihaistelulla. Hän alkoi laulaa jotain serenaadia, mutten oikein lämmennyt. Se onkin oikein hyvä, äippän mielestä kylvöt saavat jäädä nyt kasveille.

Veli yrittää syödä minut? (Tämä ei ole sitä, miltä se näyttää - olin koko ajan niskan päällä. Kuvaushetki oli huono.)

Juoksut alkoivat!

2008-04-15T11:26:00.006+03:00

Iskä huomasi viikonloppuna olohuoneen lattialla veritiplun, jonka oletti kuuluvat minulle. Äippä tarkisti oitis asian ja niinhän ne juoksut olivat alkaneet 7 kk ja 1 viikon ikäisenä. Ei ihme, että olen ollut hämilläni, lähtenyt jahtaamaan autoja pyörätiellä (kaiteen vieressä), kiehnännyt välillä iskän, välillä äippän jaloissa ja kerjännyt huomiota ja hellyyttä. Housuja ei olla vielä laitettu jalkaan, koska vuoto on niin pientä tällä hetkellä. Äippä toivoo, että tajuaisin itse ensin asian putsaus mielessä (ja näin teenkin) ja sitten jos vuoto alkaa olla runsasta, housut täytyy kuulemma laittaa jalkaan. Mielipiteeni tähän asiaan on, että nutustelen niitä mieluummin suussa, kuin pukisin ne päälle...

Narttukoirien juoksuaika jakaantuu kolmeen osaan (esikiima, kiima ja jälkikiima), joista minulla on nyt meneillään siis tuo vuotava esikiimavaihe. Ensimmäinen vaihe saattaa kestää sen yhdeksän vuorokautta, toinen vaihe ("astutus-/tyrkkyvaihe") saman verran ja jälkimmäinen vaihe (pentujen odotus) noin 60 vuorokautta. Viimeisessä vaiheessa jos (toivottavasti) en saa pentuja, saattaa minulle kehittyä valeraskausoireita. Tämän teorian mukaan minua ei missään nimessä saisi päästää vapaaksi ensi viikonlopun jälkeen, koska saattaisin lähteä etsimään itselleni sopivaa sulhoa (voi olla myös monikossa...). Tämä vaatii sopivaa juonittelua.

Omissa mietteissäni. Aikuisuuden kohtaaminen väsyttää.

Aktivaatiotaso vaihtelee laidasta laitaan, painottuen kuitenkin siihen passiiviseen puoleen. Väsyttää kamalasti, makaan lahnana lattialla ja suustani kuuluu välillä syviä huokauksia. Samalla vartioin laumaani puhisten ja haukahtaen, jos tänne ylempiin kerroksiin sattuu joku eksymään. Edelleen osallistun jokaiseen kotiaskareeseen, mutta tällä kertaa niin, että makaan koko pituudeltani muun muassa keittiön lattialla (=peittäen koko keittiön lattian). Toinen ääripää näkyy seuraavanlaisesti: olen hirmu aktiivinen ulkona, koulutuskentällä ja sisällä, jos kanssani tehdään jotain. Kontakti on parantunut ja kuuntelen tarkemmin pää kallellaan, mitä äippä ja iskä minulle höpöttävät. Hormonitoiminnan muutoksen seurauksena syljen eritys on muuttunut ja suustani roikkuu nyt 20 cm pituinen kuolavana. Tajusin myös viikonlopun aikana sen, että ruokakuppia voi vartioida ja tuijottaa siihen asti, kun se annetaan minulle. Vielä en ruokaani puolusta, se vaihe saattanee tulla sitten joskus myöhemmin, kenties vuoden ikäisenä. Tämän lisäksi, olen enemmän kiinnostunut, mitä muut laumani jäsenet syövät... Näin ollen, minusta kasvoi siis viikonlopun aikana koira. Ps. jos minulle nyt olisi annettu jotain ihmisten ruokaa, osaisin myös kerjätä.

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus mennä hakemaan mummolasta auton vanteet, mutta se reissu taitaa jäädä vain päivän pituiseksi. Jos viriili mummolan kettis huomaa tilanteeni, hän tekee kaikkensa... Ja niitä pentuja ei muuten osta kukaan, sanoo äippä. Mitähän se sillä tarkoitti..?

7 kk

2008-04-06T18:09:00.006+03:00

Tänään tupsahti taas yksi kuukausi lisää eli 7 kuukautta on nyt mittarissa. Äippän punnitusten mukaan painan nyt 23,3 kg ja säkä on jo 58 cm. Enää siis kaksi senttiä lisää korkeutta ja olen maksimimitoissa. Juoksut voisivat siis jo tulla. Siihen se korkeuskasvu yleensä loppuu. Äippä ja iskä olivat ihan varmoja kuukausi sitten, että juoksut ovat aluillaan, kun takapääni oli turvonnut ja mieli oli kovin sekavainen silloin. Ilmeisesti hormoonit hyrräävät ja käyttäytymiseni menee vuoristorataa. Tämä on iskän päättelyä.

Aamulla olimme pitkästä aikaa hakumetsällä. Otimme aluksi muutaman puoliperäänlähdön eli maalimies kyttää metsässä, heiluttelee huomiota herättävästi ja ampaisee taaksepäin piiloon. Minähän tietysti näin hänet ja ampaisin käskystä perään. Palkaksi sain lelun, jolla reviteltiin kanssani. Ei meinanneet maalimiehet pysyä pystyssä, kun olin kasvanut ja voimistunut niin paljon viime kerrasta :) Haamuista en saanut ilmeisesti tarpeeksi voimakasta hajua, kun lähdin muutamaan otteeseen jäljille. Äippä joutui lähettämään minut uudestaan pariin kertaan, kunnes ukko löytyi. Yksi helppo haku loppuun ja lähdettiin autoille. Olin tästä harjoituksesta aivan puhki. Eikä siinä vielä kaikki. Jouduin ajamaan takaa jotain sekarotuista terrieri-vinttikoira -sukuista koiraa ajohaukun kera, kun lähdimme harjoituksen jälkeen lenkille. Kyllä kotona uni kelpasi!

Tässä muutama kuva tältä päivältä. Unien jälkeen olin oikein vastaanottavainen ja mallikelpoinen, kun äippä kokeili takapihalla seuraamista, luoksetuloa ja liikkeestä maahanmenoa. Nämä päivät ovat kuulemma niitä, jotka pysyvät positiivisena äippän mielessä, ja varmaan minunkin.

Käskettiin seisoa...

Seisominen kyllästytti...

Lukukokemuksia ja muotokuvia

2008-04-05T09:55:00.010+03:00

Taisi iskälle ja äippälle tulla eilen kiire, kun olivat menossa syömään ja elokuviin, niin vauhdilla he lähtivät. Bussissa he vasta pohtivat, laittoiko kumpikaan sanomalehtiä lattialle hätävaraksi ja oliko äippä sulkenut portin kunnolla. Voin kertoa, että portti oli jäänyt auki ja paperit laittamatta. Iskän ja äippän mieliksi en ollut tehnyt hätiä sisälle, vaikka maha onkin ollut vähän löysällä (hammastikuista). Sen sijaan iskä koki melkoisen yllätyksen, kun olin lukenut hänen juuri ostamansa kirjan pienyrityksen talouden hallinnasta, kannesta kanteen. Ei ole temppu eikä mikään lukea kirja viidessä tunnissa. Mieltymykseni lukemiseen (mm. sanomalehdet, kalenterit, kovakantiset kirjat) olen perinnyt varmaan iskältä, mutta äippän kirjoihin en puutu, ne ovat humanistien höpinöitä. Puoleni olen täten valinnut. Koska minut oli jätetty koko perjantai-illaksi yksin, pidin iskää ja äippää ylhäällä koko yön, välillä oksentaen, välillä vinkuen ulos. Mahapöpö se on tai sitten se on tuosta kirjasta.

Kirja luettu, romppua en osannut käyttää.

Eilen kävelimme puistossa iskän työpaikan lähellä. Äippä asetteli minua näyttelyasentoon ja iskä räpsi kuvia. Jaksan keskittyä ehkä muutaman minuutin, sen jälkeen minusta ei saa yhtään kunnollista kuvaa. Loppuaika vahvistettiin saamaamme kotiläksyä eli saalisviettiä.

Karitsa suden vaatteissa vai toisinpäin?

Hyvä ote patukasta, huomatkaa tassujen asento..

Pääsiäinen ja purut

2008-03-27T10:02:00.017+02:00

Pääsiäinen tuli ja meni. Oli kiva pitkästä aikaa olla koko perheen kanssa yhdessä ja vielä näin monen päivän ajan. Ilma oli sopivan keväinen ja aurinkoinen, joten lenkkeilimme serkun ja kettiksen kanssa pitkät lenkit joka päivä.

Näin lähdimme viettämään pääsiäistä mummolaan: "saanko jo tulla?"

Meno on edelleen pysynyt samana eli juoksemme ja riehumme serkun kanssa täyttä päätä niin sisällä kuin ulkonakin, mutta nyt ärinä on jäänyt pois osaltani. Taidamme oikeasti olla kavereita. Kettiskin pääsi nauttimaan vapaudesta (ei täysin siemauksin kuitenkaan=karkaa) vähäksi aikaa. Sen verran, että äippä totesi, että nyt on parempi laittaa pappa kiinni. Kohta 11-vuotias kettispappa todellakin nauttii pellolla juoksentelusta, jopa niin paljon, että aina kun pääsi irti, niin juoksi raketin lailla serkun perässä komentaen ja yrittäin ottaa tätä kiinni. Serkku oli onneksi nopeampi.

Rauhallinen poseeraushetki pellolla

Meno oli niin raisua välillä, että onneksi pääsin kylään nukkumaan sekä lauantaina että sunnuntaina. Univajehan tästä olisi muuten tullut. Iskän mummin ja papan luona oli taas paljon väkeä paikalla ja sain nauttia rapsutuksista ja kirpeästä saaristoilmasta.

Vähän väsynyt

Vähän väliä kaikki tuijottivat ulos ikkunasta ja ihailivat hiljaa jotain lintua nimeltään harmaatikka. Siitäkin piti ottaa monta kuvaa. Äippä sanoi, että tuo tikkalaji on niin harvinainen, ettei ole koskaan sitä nähnyt lintukirjan ulkopuolella. Minä en tuota nähnyt, ja jos olisin nähnyt, olisin ajanut sen pois. Taatusti.

Harvinainen harmaatikka

Maanantaina olikin vuorossa kasvattajatapaaminen, mistä minä en tiennyt mitään. Luulin olevani kotimatkalla, niin minulle sanottiin. Meillä oli yhteinen pentutapaaminen, johon osallistui jopa kaksi meidän pentueesta, minä ja veli ja sitten jotain pienempiä pentuja. Emme kuitenkaan leikkineet keskenämme, vaan tarkoitus oli harjoitella tottelevaisuutta ja näyttää vähän omaa osaamista (minun sekä äippän). Leikimme ensin solmulelulla. Pääsiäisestä väsähtäneenä olin aluksi aika apaattinen leikkijä ja vauhtiin pääseminen kesti tosi kauan. Kun olin tarpeeksi virittynyt, aloitimme seuraamisharjoittelun. Seurasin nampparia kivasti ja joka kerta, kun äippä pysähtyi, istuin ja sain namin. Tässä vaiheessa oli kasvattaja kuulemma kehunut äippää ja minua kovasti. Onnistuneen suorituksen jälkeen lähdin autoon odottamaan. Saimme paljon vinkkejä tulevaa koulutusta varten ja äippä oli hyvillään, kun olin kasvattajan mielestä tosi mukavan tuntuinen koira ja sopivan touhukas.

Tosiaan touhukas. Parin viikon sisällä olen kuulemma muuttunut riiviöteiniksi, käyttätyminen on muuttunut levottomammaksi, koska juoksut ovat ehkä aluillaan, uumoilen ja ihmettelen sekä haukun nykyään kaikki - siis ihan kaikki. No, ehkä se helpottaa äippää ja iskää, että kontakti minuun on parantunut koko ajan eli haluan tehdä töitä yhdessä. Heh?

Kasvattajani ehdotti lopuksi, että kokeilisimme puruja. Äippä vaihtoi valjaat päälleni ja lähdimme kentälle. Kasvattaja houkutteli minua leikkimään patukalla, mutta minua se lähinnä yökötti, kun kaikki koirat ovat sitä purreet. Härnääminen jatkui vain ja olin enemmän kuin epätietoinen, mitä tässä pitää tehdä. Katsoin monta kertaa iskää, joka seisoin kentän laidalla, että tiiät sää, mitä tässä pitää tehdä, mutta iskä vältteli katsekontaktia. Ei varmaan tiennyt. Sitten yhtäkkiä uskalsin tarttua hyvin varoen patukkaan ja sainkin aikamoiset kehut aikaiseksi. Patukka suussa kuljin ylväänä, korvat takaviistossa (kuten suuresta mielihyvästä pitääkin) ympyrää, samalla näyttäen iskälle, että katsopas tätä! Äippäkin oli kuin hangon keksi, kun piti minua kiinni yrittäessäni tavoitella patukkaa. Harjoitus tehtiin muutaman kerran ja idea kirkastui. Vielä viimeinen saalis ja lähdin voitonrikkaana autoon.

Tuota patukkaa piti purra

Tämän viikon muut saaliit ovat siis tuon purupatukan lisäksi äippän leivän päältä ryöstämäni juustosiivu, dippikastike sekä sen jälkeen porkkanapala. Iskä sanoikin naureskellen, että sehän osaa dipata, paitsi että väärässä järjestyksessä.

Uppohankea ja mallioppimista

2008-03-20T11:18:00.009+02:00

Ehdinpä vihdoin kirjoittaa, kun on hetken rauhaa kaikelta lenkkeilyltä ja kyläilyiltä. Lonkkakuvausten jälkeen äippä ja iskä ottivat tosissaan lääkärin neuvot ja veivät minut pikkuserkun luo Itä-Suomeen lumileirille. Enpä ole ikinä nähnyt niin paljon lunta ja se myös näkyi kulkutavassani. Ensimmäisenä päivänä olin jatkuvasti nenälläni kinoksessa, kun en tajunnut loikkia jänöjussin lailla. Pikkuserkku osasi, joten jänön on täytynyt varmaan opettaa. Oikeastaan tulimme itään sen takia, kun oli äippän kummitytön ristiäiset. Minä en häntä ehtinyt nähdä, mutta äippän sydämen hän kuulemma valloitti.

No, pikkuserkku-seehverin näin ensimmäistä kertaa. Tulimme ihan hyvin juttuun, joskin sain varoa, etten saanut hammasta. Viikonlopun aikana tehtiin pitkät lenkit osittain uppohangessa, osittain metsäautoteillä, ja aloin pikkuhiljaa kulkea oikeaoppisesti. Sunnuntaina saimme lisää vahvistusta lenkillemme, kun vähän minua nuorempi susiuros liittyi seuraamme. Meillä oli tosi kivaa. Pikkuserkulle laitettiin tötterö päähän, ettei meille pennuille käy köpelösti. Pikkuserkun mielestä kuuluin kuitenkin hänen laumaansa, joten rokotukset ja murinat kohdistuivat tällä kertaa urokseen. Opettipa pikkuserkku hyviäkin tapoja minulle, kuten sen, ettei rähjääviä koiria tarvitse pelätä eikä haukkua, hevoset ovat ystäviä ja lopuksi tietenkin uppohankikävelyn oikean tekniikan :) Jos joku vaan näyttäisi minulle mallia, niin teen aivan varmasti kaiken perässä! Onnistunut reissu ja olin koko kotimatkan sikeässä unessa. Kotona taas odotti kevät: paljas asfaltti ja auringon paiste.

Näin hankalaa se oli ja vauhti piti kuitenkin pitää kovana.

Susi-trio jonossa.

Susi-trio tauolla. Uros vasemmalla, pikkuserkku keskellä ja minä oikealla.

Minä ja uros.

Äippä alkoi vastikään harjoittaa luoksetulemista (tulen suoraan eteen ja niin lähelle kuin pääsen) sekä seuraamisen oikeaa tekniikkaa nakeilla. Eteentulemisessa en oikein uskalla tulla niin lähelle kuin pitäisi, joten äippän pitää miettiä oikeaa houkutinta. Nakin seuraaminen jalan vierellä on kivaa puuhaa, mutten ihan tiedä, miksi pitää niin monta askelta mennä, jotta saan sen nakin. Ehkä se vielä selviää. Niin äippä ainakin toivoo...

Pääsiäistä vietetään Liedossa mummolan kettistä vahtien, kun mummo otti ja lähti viikoksi papan luo ulkomaille. Tiedossa on riehumista ja hammashippaa tanskandogi-serkun kanssa, ärinää ja purinaa kettiksen kanssa sekä lenkkeilyä, kyläilyjä ja pääsiäismunien etsintää! Hyvää pääsiäistä kaikille!!

6 kk ja krapulassa

2008-03-06T21:46:00.008+02:00

Puoli vuotta tuli tänään täyteen ja senpä vuoksi minut vietiin välikuvattavaksi eläinlääkäriin. Kyllä omistajiani jännitti, kun eivät tienneet, nukutetaanko minut vai mitä minulle tehdään. Äippällä kun on vielä se lievä piikkikammo ja nukusaineen hajukin tekee pahaa. Samalla pitäisi pitää kuitenkin huoli siitä, ettei minulle kehity mikään eläinlääkärikammo.

Eläinlääkäriin tuli samalta kasvattajalta muitakin susia, jotka olivat ainakin kaksi kertaa isompia ja louskuttivat, minkä kerkesivät. Minä olin tosi mallikkaasti, paitsi nyt välillä saatoin älähtää susien metelille. Yksi kerrallaan meidät vietiin huoneeseen ja annettiin vain rauhoittava piikki niskaan, joten äippänkään ei tarvinnut pyörtyä. En laittanut ollenkaan vastaan, niinkuin mummolan kettis, joka vielä toisen piikinkin jälkeen on tolpillaan. Äippä siinä silitteli, kun kerrankin olin paikoillani. Otti kuulemma helliä hetkiä varastoon. Iskä joutui toimimaan röntgenissä avustajana ensin yhdelle aikuiselle koiralle ja sitten minulle. Käsittelevät koiria kuin lihakimpaleita, kääntäessään ja vääntäessään raajoja oikeisiin asentoihin.

Putosi äippältä ja iskältä kivi sydämeltä, kun eläinlääkäri, joka on erikoistunut saksanpaimenkoiriin sanoi, että selässä ei ole muutoksia, kyynäreet on erittäin hyvät eli 0/0 ja toinen lonkka kehittyy korkeintaan D:ksi. Lonkkien kohdalta näytti siis B/C (A olisi paras). Nuo arvot voivat silti vielä muuttua, mutta tiedetäänpä, ettei minulle tarvitse alkaa syöttää mitään lonkkavikaisten mömmöjä. Kasvattajakin kehui, että minulla on hyvin kehittyneet lihakset ja näytän muutenkin oikein hyvältä, joten rakennevikaa ei ole voinut syntyä. Eläinlääkäri määräsi paljon liikuntaa ja kilometrejä alle ja sen myös tiedän saavani :)

Tyypillisen saksanpaimenkoiran lonkat C/B.

Molemmat kyynäreet, puhtaat ovat.

Vaa'an mukaan painan nyt 21,6 kg. Minut tuotiin kuvausten jälkeen heräämään odotustilan matolle, josta puhisin ja murisin vaimealla äänellä meluaville susille. Hoitaja sanoi, että saatan itkeä tämän illan, kuin krapulassa konsanaan, mutta muuta ei pitäisi ilmaantua. Iskä sanoi lohduttavasti, että "tuttu tunne" (?). Kun auto lähti liikkeelle (äippä ajoi), ulisin ja itkin koko 45 minuuttia kestävän matkan. Surkeaa, elämä oli kovin pohjalta silloin. Nyt kotona ollessani yritän kovasti olla skarppina, mutta huomaan törttöileväni ja haahuilevani ihan omiani. Ruokaakaan en saa kuin vasta huomenna.

Minä poloinen, omassa turvapaikassa.

Hormoonien hyrinöitä

2008-03-01T20:39:00.004+02:00

Kohta 6 kuukautta ja käytökseni on taas muuttunut. Ryntäilen ihmisten luo ilman lupaa, harkitsen luoksetulemista ainakin kahteen, usein useampaankin kertaan, jolloin äippä tulee ja hakee minut... ja viettitoiminta on kasvanut taas ainakin tuplasti. Hakukurssin yhteydessä olen alkanut revittelemään leluillani enemmän ja nautin siitä, että saan haastaa. Myös muu toiminta on saanut alkunsa... Peti, josta söin heti ensimmäiseksi vetoketjut (kuten muistakin vetoketjullisista leluista), on osoittautunut varsin monipuoliseksi välineeksi. Sen päällä on kiva syödä luuta ja ottaa välillä tirsat, jos veto loppuu kesken. Näiden lisäksi petiin voi nykyään piiloutua, jopa ihan täytteisiin asti, kun kerran keksin tehdä reiän harsoon. Äippä sanoi, että taidan olla ihan pilvessä, kun makaan pumpulituppojen keskellä natustellen niitä. No, täytteet kulkevat luonnollisen kiertokulun kautta takaisin luontoon. Luontoonpa hyvinkin... Peti toimii toisinaan myös poikaystävänä, mitä äippä ja iskä ovat kummistuneen näköisinä lähipäivien aikana seurailleet. Epäilevät, ettei tämä tällainen puuha vain liittyisi juoksujen alkuun, noviiseja kuin ovat narttukoiran suhteen. Toisaalta, samaan aikaan uroksilla alkaa koipi nousta, eli hommat saattavat liittyä johonkin sellaiseen. Mene ja tiedä.

Silmät kii, ni ne ei nää mua.

Huomenna on viimeinen kerta hakua ja äippä ja iskä pääsevät taas näyttämään kykynsä maalimiehinä. Esimerkki: iskä piiloutuu metsään keskilinjan toiselle puolelle, äippä toiselle. Eroa näiden kahden välillä on noin 100 metriä. Keskilinjana toimii siis selkeä polku/tie, josta ei voi erehtyä. Ohjaaja viittoo iskälle etenemissuuntaa. Samaan aikaan äippää ei näy missään, onneksi kuulo pelaa vielä. Helpossakaan maastossa näkyvyys ei ole ihan huippuluokkaa, joten annetaan se äippälle anteeksi, että on mennyt liian syvälle metsään. Sitten kuuluu rapinaa ja *pssst*, äippä näkee iskän samalla puolen keskilinjaa aika yllättyneen näköisenä ja huhuilemassa!? Iskä on siis kiertänyt noin 100 metrin matkan ja tullut magneetin tavoin äippän luo, ylittäen sen selkeän keskilinjan. Iskä saa edelleen toimia maalimiehenä, mutta kyllä muita nauratti... Toinen esimerkki: piiloon täytyy mennä täysin suoraan, jotta koirakokelas myöhemminkin lähtisi käskyn jälkeen suoraan, eikä poukkoilisi sinne sun tänne metsikössä. Kohde oli haarottunut koivu, joka oli helppo kohde, koska reitillä ei ollut mm. puita tiellä tai muuta vastaavaa. Äippä otti suunnan ripeästi, tosin 45 astetta vinoon ja teki aikamoisen mutkan koiran reitille... Äippäkin saa vielä toimia maalimiehenä, mutta ripitystä tuli...

Metsähaku on ykkösjuttu!

2008-02-26T16:13:00.005+02:00

Olin koko viikonlopun metsässä harjoittelemassa metsähakua ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on mun laji. Mutta ensiksi kiitokset äippän tädille, kun antoi vihjeen tästä kurssista. Ohjaajan mielestä olen erittäin potentiaalinen hakukoira ja kehityn kuulemma kovaa vauhtia!

Eli näin se eteni: lauantaina minut tuotiin ensin metsänreunalle, jossa minua odottivat kyykyssä kököttävät vieraat ihmiset lihapullan palaset käsissään. Aluksi minua ei kiinnostanut kuin puun vieressä seisoskeleva iskä, mutta lopulta kävin yksitellen maalimiesten luona syömässä herkut, mikä oli tarkoituskin. Täysi luotto minulla ei kuitenkaan ole ihmisiin, vaikka hypin ja pompin joidenkin päälle surutta. Sen huomaa äippän mukaan hännän asennosta ja kuulemma yleisilmeestä. Nimittäin yksikin pieni ele, ja olen peruuttanut taaksepäin muutaman askeleen ja ilmeeni kertoo, että "mitä nyt?". No, seuraava askel oli se, mitä olemme perheen kanssa alusta pitäen harjoitelleetkin eli makupalan/lelun kanssa härnääminen niin, että maalimies lähtee samalla metsään piiloon. Tässä vaiheessa sanotaan orientoiva sana Maalimies! ja kun suupieleni ovat kiinni, ilme tiukka ja tuijotan herkeämättä metsään maalimiehen suuntaan (äippän käsi vielä näyttämässä oikeaa suuntaa), sanotaan itse käsky Ukko!. Äippä joutui vaihtamaan käskysanat, koska Etsi! -käskyä ei voi joka tilanteessa käyttää.. Papanoiden etsimisessä käytetään nykyään pelkkää Etsi! -sanaa, tulevaisuudessa esineruudun yhteydessä käytettäisiin puolestaan Etsi lelu!. Pitäähän koiran meinaan tietää, mitä etsii.

Sunnuntaina vuorossa oli tuuli-ilmaisua, joka eteni suurin piirtein näin: maalimies on tietämättäni kyyryssä kiven/puun takana ja minun pitää saada haju parin metrin säteellä. Seuraan kuitenkin mielelläni kaikkia jälkiä ja löytäisin jäljestämällä heidät varmaan aika helpolla. Tuuli-ilmaisussa vaikeinta on kirsun pitäminen ylhäällä ja tuulen suunnan ja voimakkuuden arviointi. Tuulen pitää siis tulla maalimiehen takaa. Tässä lajissa olen ihan pro :) Muutun äippän mielestä eri koiraksi, kun keskityn niin voimakkaasti maalimiehen etsintään orientoivan sanan jälkeen. Juuri, kun nostan kirsuni ylös ja saan hajun, kuuluu taas Ukko!, pääsen piilon hakemaan palkan eli solmulelun, jolla maalimies leikkii kanssani revittelemällä.

Hakuharjoitusten yhteydessä äippä alkoi opettaa kotona minulle Tuo! -käskyä, jotta toisin poimimani esineet suoraan äippälle, enkä viilettäisi pitkin metsää. Tästä riemastuneena, haen aina iltaisin äippälle ja iskälle milloin mitäkin, esimerkiksi äippän karvaista pipoa, iskän nenäliinoja ja omia leluja, jotta saisin palkan. Palkkana toimii lihapullan palanen tai froliikki eli ei sen kummempaa. Yhtenä päivänä iskä osti kaupasta pahoja mandariineja, jotka hän sitten jätti sohvalle. Äippä kuuli taas, että teen jotain omiani olohuoneessa (mistä se senkin kuulee, ihme korvat) ja näky oli aika hupaisa: minä leikkimässä mandariinin kanssa. Sohvallehan en siis saa mennä. Yleensä perheeni pitää pöydällä mandariinin ja appelsiinin kuoria, jotten tunkisi aina kuonoani pöydälle, mutta ilmeisesti teoria pahoista sitrushedelmistä ei pidä enää paikkaansa?

Keskittynyt ilme mandariinin metsästyksessä.

Hyi, siitä tirskahti jotain kirpeää nestettä.

Kevättä kohti

2008-02-19T14:26:00.019+02:00

Kevää kunniaksi (hieman liian aikaisin mielestäni) äippä päätti avata suihkun hanat ja pestä minut. Pahaa aavistamatta olen 9-viikkoisesta asti kyseisessä paikassa kirmaillut ja nyt näytän siis tältä:

Arvaatte, etten tykännyt...

Itse suihkuttelu ja peseminen sujui mallikkaasti pumpulit korvissa iskän antaessa herkkuja non-stoppina. Kuitenkin arvelluttavin teko äippältä oli laittaa lämpöäpuhaltava tuuletin (jolla hän myös itse tuulettaa hiuksensa) päälle, yrittäessään sillä kuivata minua. Pyyhe olisi mielestäni riittänyt. Nostin hirveän metelin. Puolustin itseäni henkeen ja vereen, oikein todenteolla, kunnes rauhoittelun jälkeen tyydyin kohtaloon. Koppiin en ole sen jälkeen tainnut mennä. Sama tapahtunee syksyllä, jos enää mahdun koppiin.

9-viikkoisena oli kiva juosta täysillä suihkukaapin nurkkaan, pyörähtää pari kertaa ja haastaa äippää tai iskää leikkimään. Enpä silloin tiennyt tämän päivän koittavan.

Viikonloppuna olimme taas pitkästä aikaa mummolassa. Meno jatkui entisen lailla, vaikkakin mummolan kettis otti tällä kertaa silmätikukseen tanskandogi-serkun. Yleensä minua rokotetaan, kun olen meistä nuorin. Tämä tapahtuu siis aina silloin, kun olemme serkun kanssa hammashippaa sisällä (aina) ja kettikseltä kiehahtaa yli (yleensä aina). Mummola on myös siitä eri kiva paikka, että pääsen herättämään iskän aamuisin. Kotona minulla ei ole pääsyä makuuhuoneeseen mukanani tuoman pölyn ja eläintarhan (?) takia, joten hyödynnän kaiken näistä viikonlopuista.

Aamuista siedätyshoitoa iskälle...?

Mummolan kettis piti huolen siitä, etten tule hänen puolelleen. Muuten sain olla samalla sängyllä.

Yli 42-kiloinen Tanskandogi-serkku änki itsensä pieneen nojatuoliin.

Päätin olla ilmoittautumatta pentukurssin jatko-osuudelle, kun en sieltä muuta kuin kokemusta muista koirista saa. Liikkeet ynnä muut äippä sanoi kouluttavansa itse. Pentukoulussa kuitenkin kivointa oli ehdottomasti hakuharjoitukset (ihminen menee piiloon ja minä etsin), joten äippä ilmoitti minut huomenna alkavalle hakukurssille. Saapa nähdä, josko siitä tulisi ihka ensimmäinen harrastukseni! Odotan innolla! Susitreeneihin pitäisi myös mennä aloittelemaan tokoa (=leikkimään kentälle susien edessä), jahka nuo äippän iltariennot maanantaisin loppuvat.

5 kk

2008-02-06T09:53:00.000+02:00

Vaikka tänään on 5-kuukautissyntymäpäiväni, kukaan ei minulle tänä aamuna laulanut. Voi olla, että se laulu tulee vasta sitten, kun olen tasan vuoden vanha. Strategiset mittani ovat tänään 17,3 kg ja säkä noin 54 cm. Hyvät mitat kuulemma.

5 kk on eräänlainen kiintopiste koiran kehityksessä, jolloin ainakin metsästysvietti herää ja sitä mukaa sen haittapuolet. Olen nyt alkanut haistella enemmän kaikenmaailman hajuja ja viivyn niissä huomattavasti pitempään kuin aiemmin. Metsälenkillä juoksentelen pitempiä matkoja, enkä heti tule luokse. Muutan kuitenkin mieltäni, jos äippä ja iskä meinaavat jättää minut yksin.

Juuri, kun äippä eilen kehui, että en karkaa toisten koirien luo kesken lenkin, se sitte tapahtui. Olimme eilen iltalenkillä lähipuistossa ja pieni spanieli oli tulossa samaa reittiä kuin me. Minulla oli siinä keppien kanssa leikkiminen kesken, kun äippä pyysi minut luokseen. Jostain syystä tulin vain puoleen väliin ja lähdin jahtaamaan spanielia, joka oli kiinni fleksissä. Huudot eivät tehonneet, joten iskä haki minut fleksien solmuista pois. Voi olla, että opin jotain, kun spanieli taisi näykkäistä minua ja äippä katosi piiloon. Tapahtuman jälkeen harjoittelimme yllätys yllätys kontaktin ottoa ja siinä pysymistä sekä hakua. Onneksi tässä kaudessa on hyvätkin puolensa, koska olen nyt paljon aktiivisempi ja yhteistyöhalukkaampi ja motivaationi uusien käskyjen ja temppujen opetteluun pitäisi olla korkeampaa.

Tässä alla on pentukoulusta kokeiltavaksi saamani aktivointipeli, jota pelaan äippän tai iskän kanssa, en yksin. Tästä pidin kaikkein eniten ja hoksasin pelin jujun hyvin lyhyessä ajassa. Otan palikan suuhuni varovasti, tiputan sen lattialle ja rouskuttelen löytämäni papanan. Kaikki palikat ovat poissa, sanotaan nyt, reilussa puolessa minuutissa (ennätys 40 sek). Sain lainaksi myös toisen aktivointilelun, jossa pitää siirtää reikien päältä palikoita, jotta papanat tulevat näkyviin. Tämä on jotenkin stressaavaa. Ensin yritän rauhallisesti nuuhkia, missä papanssonit ovat ja saatan löytää muutaman ihan vahingossa. Sitten hermostun ja alan tassuilla räiskimän ja kuopimaan lautaa. Viime viikolla oli sama juttu, kun tehtäväni oli pysäyttää tassun tai kuonon avulla pyörivä levy (jossa oli vain yksi reikä) reiän kohdalle, jotta saan papanan. Levy ei itsestään pysähtynytkään ja otin kaluston käyttöön. Ajattelin, että se toimii samalla periaatteella, kuin kuminen kongi, joka täytyy ottaa hampaiden väliin ja pudottaa sitten lattialle.

Odotan hyvässä ryhdissä lupaa alkaa etsiä papanoita.

Luontopolkuilua

2008-01-26T19:54:00.000+02:00

Viikonloppu alkoi lupaavasti, kun äippällä oli eilen vapaapäivä. Oli mukavan keväinen ilma, aurinko paistoi ja linnutkin lauloivat. Lähdettiin ekstemporee-matkalle lähimetsän luontopolulle autotien kautta. Tarkoitus oli ohittaa autoja, koska hyökkäilen yleensä hulluna niitä päin. Muutaman Ohi! -komennon jälkeen päätin kääntyä jo valmiiksi namipussia kohti. Tehtävä vaatinee kuitenkin päivittäistä harjoitusta tällä saralla.

Tänään olimme perheretkellä luonnonpuistossa, jossa koiria ei saisi pitää irti. Äippä päätti kuitenkin sopivin välein laskea minut irti, jotta saisin juoksennella vapaasti ja pitkä kävely ei rasittaisi lonkkiani. Luonnonpuisto oli valloittanut muutkin ihmiset ja koirat retkeilemään, joten minun suhteeni sai olla varovainen. Täytyy sanoa, että olin yllättävän reipas tänään ja tulin äippän kutsusta joka kerta luokse ja pujotin pannan kaulaani mutisematta. Yleensä huomaan nämä aikeet ja saatan lähteä juoksentelemaan ympäriinsä. Koirien ohittaminen ei ollut tänään mitenkään mielekästä. Pauhasin hihnassa minkä kerkesin, kunnes kuulin äippän Ohi! -sanan jostain haukahduksien keskeltä. Isoa mustaa koiraa (sellainen, josta ei tiedä, missä on pää, missä häntä) pelkäsin kuitenkin niin paljon, että aloin hysteerisesti rääkyä ja kiljahdella, vaikka koira oli hyvin välinpitämätön. Varmuuden vuoksi. Perillä nuotiossa oli sopivasti tuli valmiina, jolloin laitoimme makkarat ritilälle. Voisi kuvitella, että se meni näin, mutta jouduin puuhun kiinni ja koko eväiden syönnin ajan sain kököttää siinä. Jahas, nyt oltiin taas valmiita lähtöön.

Kuvia eiliseltä luontopolulta:

Jänöjuoksua hangessa... kuva räpsäistiin kesken hepulini

Uljas hukka

Pentukoulussa opittua:
- luoksetulo vapaana ihmislauman keskeltä
- herkun välttäminen, kun äippä murahtaa. Itse asiassa se meni niin, että lautasella oli jotain herkkua ja odotin (kuten minulle on opetettu), että saan luvan ottaa herkun, kun kerran istun ja katson silmiin. No, iskän mielestä harjoitus oli vähän outo minun kannaltani, koska en ota ilman lupaa, paitsi olohuoneen pöydältä, jos kumpikaan ei näe. Eri asia.
- herkkulautasten (maassa oli juustoa, maksamakkaraa ym.) välttäminen Ei! -sanalla... Kiinnostus kymmenen. Maassa oli niin paljon muitakin hajuja, joten lautasta lähestyessäni säikähdin, kun komento kuului: Ei!. Katsoin äippää ihmeissäni, että mitä, kun siinä hajusta toiseen vaan menin. Äippä yritti sanoa ohjaajallekin, etten nyt ihan tajunnut koko hommaa...
- ihmisten tervehtiminen ilman hyppimistä (lahjonnalla)

Lähiaikoina opittua:
- kaikkia ihmisiä ei enää tarvitse haukkua
- sivulletulossa haen jo itsenäisesti paikkaa!
- yksinolo koko kämpässä onnistunee äippän ja iskän saunavuoron aikana hyvin (huom! videovalvonta...)
- ulkona tekemäni kikkareet taas maistuvat...
- sisäsiisteys alkoi isommista tarpeista

Ps. Koittaa kivat ajat: äippä päätti, ettei hae nyt mitään työpaikkaa, vaan keskittyy opiskeluihin kandin kuva silmissään (vrt. dollarin kuva) ja elelee iskän siivellä. No, ehkä se suotakoon, kun soitti kerran itselleen kesätyöt samaan tuplaw -hommaan, mutta sijainti on pääkonttorissa! Koittaa iskällekin kivat ajat :) Saa nähdä, jäänkö talonvahtiin kotiin vai pääsenkö mukaan mummolaan...

Edit: Vaikka työpiste on pääkonttorissa, äippän pitää kuitenkin käydä ajoittain Turun konttorissa ja silloin voi olla, että pääsen myös mukaan mummolaan. Huomaattehan, ajatukseni viipottavat jo kesässä :)

Kohti itsenäisyyttä, tai sitten ei

2008-01-22T18:17:00.000+02:00

Vietimme tänään mukavan aikaa takapihalla juosten ja kirmaillen. Äippä tosin vain seisoi paikallaan ja vahti, etten mene liian innokkaasti liian kauas. En yleensä päästä äippää silmistäni vapaana ollessani, mutta tänään koitin ottaa hieman etäisyyttä. Olin hetken aikaa epäröivän näköinen - mietin, että uskaltaisinko vai en. Rohkeuteni vei voiton ja uskalsin kuin uskalsinkin mennä talon kulman taakse niin, etten nähnyt äippää ollenkaan. Wau! Uskomaton kokemus. Tulin kuitenkin saman tien takaisin ja tarkistin, ettei äippä vain ollut tehnyt katoamistemppuaan. Huh. Äippä nökötti onnekseni vielä samassa paikassa ja ihmetteli kulmakarvat koholla touhujani. Olin ehkä itsekin hieman hämilläni.

Takapihalla teimme taas koulutusharjoituksia, sivulletuloa ja katsekontaktia. Suoriuduin hyvin, kun olin jo valmiiksi aktivoitunut. Huomenna on meinaan taas pentukoulu ja jokaisen pitää näyttää, mitä on kuluneen viikon aikana oppinut. Toivottavasti äippä saa olla minusta ylpeä.

Tässä näkyy, mitä puuhailen takapihalla:

Kävyn heittäminen itselleen on huippu kivaa (käpy on tassujeni välissä)

Morjes, taas mennään...

Levitoiva susi...

Lopuksi äippän piti tehdä ympäristönsä mielenkiintoiseksi makkaranpaloilla, kun en suostunut muuten tulemaan luokse. Luoksetuloharjoituksissa olen yleensä erittäin vikkelä, mutta jos suussani on käpy tai jokin takapihan tunkiolta löytämä juttu, niin esittelen sitä äippälle hyvän matkan päässä. Tämä yllä oleva on kuitenkin keino, jolla minut saa käden mitan päähän. Huomaa siis nuo kuvan oikeassa laidassa olevat makkaranpalaset.

Äippä sai juuri tietää, etten voikaan osallistua ihka ensimmäiseen pentunäyttelyyni (pennut 5-6kk), kun kasvattajani taitaa olla siellä tuomarina. Voi harmi, olisin juuri sopivasti ollut viisi kuukautta. No, ehdin ennen seuraavaa näyttelyä treenaamaan itseni huippukuntoon :)

Ajojahtia

2008-01-16T10:23:00.000+02:00

Olin eilen ensimmäistä kertaa pentukoulussa. Haukuin heti kaikki koirat ja tempoilin hihnassa. Pentukoulua ennen meitä ei saatu päästää tutustumaan keskenään, siksi äippä piti minut tiukasti erillään muista koirista. Kouluttajan mielestä olisin tarvinnut vesisuihkua, mutta onneksi sitä ei ollut kellään mukana :) Eikä äippäkään olisi tykännyt. Meille paimenille on meinaa tyypillistä, että ensimmäiseksi pitää haukkua, sitten voidaan katsoa ja rauhoittua. Ainakin pentu-paimenille. Ja niin kävikin. Kun me siinä ympyrässä seisoskeltiin ja "mitään ei tapahtunut", hain pienen risun, kävin makuulleni ja aloin jyrsiä sitä, enkä välittänyt enää muista. Joskus äippän tarvitsee kuitenkin sanoa Riittää!, jos uhoamiseni ei meinaa loppua. Luoksepäästävyysharjoitukessa, jossa testattiin siis vieraan ihmisen luoksepäästämistä, söin innolla kouluttajan kädestä makkaranpalaset. Mutta jos totta puhutaan, en minä mitään makkaranpalasia tarvitse, kun hypin mielelläni ihmisten päälle ja nuolen heidän kasvojaan, jos sattuvat erehtymään kyykkyyn. Tämä ilmeisesti oli liian yllättävää minulta, koska harjoituksen jälkeen kouluttajani kehui kaikkia koiria oikein luoksepäästäviksi, joitakin erityisen aktiivisiksi. Ja siinä kouluttaja siis katsoi sivusilmällä minuun... Äippä sanoikin, että meillä ongelma ei ole siinä luoksepäästämisessä, vaan ihan jossain muussa.

Pentukoulun jälkeen menimme osittain aidatulle alueelle juoksentelemaan. Kaikki sai olla vapaana. Bongasin heti luvan jälkeen yhden valkoisen villakoiran, jota lähdin jahtaamaan. Villis oli paljon nopeampi ja ketterämpi, mutta pysyin silti perässä. Päästin jopa pientä ajohaukkua. Siinä kohtaa äippää ja iskää vähän jännitti, että olinko sittenkään ymmärtänyt että se oli toinen koira, eikä mikään vinttikoiraradalla oleva karvahoukutin. Oli vielä niin pimeä...

Illalla kotona...

Iskän tapa ruokkia minut...

Katsekontaktia

2008-01-14T12:17:00.000+02:00

Joka päivä, useita kertoja minulle teetetään kaikenmaailman temppuja, jotka täytyy suorittaa hyväksytysti ennen kuin saan haluamani. Ovista ja portista en pääse ilman katsekontaktia, ruokaa en saa, ellen istu suorassa sivulla ja pidä samalla herkeämättä katsekontaktia yllä. Aika alkaa alusta, jos katseeni eksyy ruokakupille. Tarkastan tietysti vain, että se on vielä siinä, eihän sitä muuten mitään viitsisi tehdä.

Tavallisista nappuloista on iskän ja äippän mielestä lähtenyt voima. Lelut on nykyään kova juttu, motivoidun niistä parhaiten. Äippä lupasi ostaa kevytnakkeja huomiseen pentukouluun, kun me treenataan muun muassa katsekontaktia ja luoksetuloa. Nakit on hyviä, niitä olen nuuskinut pisin metsää ja takapihan nurmikkoa. En meinaa housuissani pysyä, kun äippä jättää minut puuhun kiinni ja lähtee tekemään pylly pystyssä jälkeä.

Laumani on minulle ehdottoman tärkeä ja en antaisi kummankaan mennä kahta metriä pidemmälle (hihnan pituus). Oltiin eilen perhekävelyllä, kun iskä päätti mennä siitä vain suojatien yli. Yritin tempaista mukaan, mutta äippä oli hihnan toisessa päässä. Äippä odotti ensin, jos minä kääntyisin ja pyytäisin lupaa mennä mukaan, mutta sitä ei tapahtunut. Äippä sanoi ottavansa ohjat käsiin ja pienillä nykäisyillä ja komennuksilla mennään, mennään! äippä sai minut tulemaan mukaansa poispäin seisoskelevasta iskästä ja sitten taas yritimme mennä samaan suuntaan. Olen näet kova vetämään, jos laumani erkaantuu. Hoksasin jujun melko nopeasti ja pidin katsekontaktia äippään ehkä hieman yllättyneen oloisena, kun me pyörimme ympyrää iskän lähettyvillä. Kontakti pysyi, mutta harjoitus ei sinällään kai mennyt ihan putkeen, kun en enää muistanut, miksi tempoilin hihnassa niin kovin. Kun äippä vihdoin antoi luvan mennä iskän luo, en oikeastaan enää välittänytkään koko jutusta. Muistikapasiteettini on vielä hyvin pieni.

Mitä hampailla saa aikaan?

2008-01-08T22:42:00.000+02:00

Hampaani ovat vaihtumassa, itse asiassa etuhampaat ovat jo vaihtuneet rautahampaiksi, mutta kulmahampaat eivät tahdo irrota millään. Ei, vaikka jyrsin joka päivä erinäisiä luita. Sisällä en käytä enää hampaitani äippän ja iskän käsien näykkimiseen, mutta ulkona onkin eri juttu. Hypin ja pompin energisenä äippän ympärillä ja kuin vaanien yritän tarrata milloin lapasiin, milloin takkiin. Äippältä on hajonnut jo kaksi takkia. Vedenpitävä takki, joka ei luonnollisestikaan enää ole sitä ja tänään sitten toppatakki, kun loikkasin äipän takaa ja tartuin hampaillani takin helmaan. Siitä kuuluukin mukava ääni "rits", kun takin kangas repeää. Kun olin pieni ja en vielä pomppinut, kasvattajani suositteli äippälle sellaista kovakuorista takkia, joka ei helpolla mene rikki. Nyt varmaan tietää, miksi.

Hampaani ovat työvälineeni ja sen äippä sai kokea eilen. Meille tuli yllättäen jotain miehiä laittamaan johtoja seinään, joten me äippän kanssa odotimme portin takana työn loppumista. Äippä innosti minua leikkimään kanssaan, mutta seurasin lopulta paljon mieluummin miesten puuhia. Sitten äippä yllätti minut hönkimällä suupieliini ja kas niin kävi, että hampaani sohasivat äippän nenää. Ihmettelin, miksi äippä oli niin kauan hiljaa samalla pitäen nenästään kiinni, mutta hän ei voinut päästää höyryjään ulos, koska meillä oli "vieraita". Jouduin keittiöön avustamaan verinenä-operaatiota. Kun veri vihdoin tyrehtyi, sieraimen kohdalle jäi pieni tähdenmuotoinen jälki ja nenä oli turvoksissa. Höhöh. Äippä näki tilanteessa kuitenkin jotain positiivista tai pikemminkin opettavaista: pääni vieressä ei kannata puhallella (ainakaan kovin lähellä) ja mitä tulee äippän itsehillintään, se oli kuulemma nyt huipussaan!

Mummolassa hammashippaa serkun kanssa. Tässä on minun hampaani.

Metsälenkkiä ja ohittelua

2008-01-06T20:37:00.000+02:00

Käytiin tänään aika pitkällä metsälenkillä äippän ja iskän kanssa.

Pidän valtavasti jäällä liikkumisesta ja jään päällä olevan veden lipottamisesta!

Tosi kiva, että metsässä pääsen vapaasti juoksentelemaan. Ei tosin niin vapaasti kuin mummilan kettis, mutta kuitenkin. Pienenä äippä ja iskä meni aina piiloon jonkun puun tai kiven taa, jos lähdin muutaman metrin kauemmas. Aika vainoharhaista epäillä, että karkaisin... Lenkillä tavattiin muitakin ihmisiä, joita en kuitenkaan päässyt moikkaamaan saati sitten haukkumaan. Äippä pitää nykyään huolen siitä, että huomio kiinnittyy häneen eikä kehenkään muuhun. Aika konstikasta varmaan muista lenkkeilijöistä on seurata, kun äippä huitoo käsillään ja kiljahtelee minua innostavia ääniä hii!, tsip tsip tsip! ja vilheltää. Toki olen mukana! Muita koiria en hihnassa saa tavata, joten minulle on opetettu sana Ohi!. Äippän taskussa on aina mukana tennispallo, joka annetaan palkkioksi ohituksen yhteydessä. Tänään olin erityisen nokkela: poistuimme etuvasemmalle koiran tullessa meitä vastaan ja kun seurasin ohikulkijoita tarkkana, äippä sanoi yhtäkkiä sen sanan Ohi!. Käännyin salamannopeasti, koska se merkitsee superhienoa palloa ja pääsimme jatkamaan matkaa äippän ja iskän kehuessa minua valtavasti! Korvani viipottavat suippona taakse päätä myöten: Olen upea! :)

Upeaa maisemaa luontopolulla!

Ainiin, äippä hihkui riemusta (ei serkustani), kun oli kuulemma saanut jonkin harjoittelupaikan koululta. Hyvä äippä!!!

Ainoana koirana

2008-01-06T19:40:00.001+02:00

Äippä ja iskä vei minut katsomaan kaverin koiraa, joka tuli näyttelymatkalle pääkaupunkiseudulle. Olisimme voineet mennä autollakin, mutta tarvitsin harjoitusta bussilla liikkumisessa. En ollut koskaan mennyt kolmella bussilla mihinkään, joten ajattelin, että äippä ja iskä ei nyt tiedä, minne ollaan menossa. Siitä huolimatta seurasin laumaani hyvin innokkaasti. Perille päästyämme haukuin kaikki pikkukoirat, kun en sellaisia ole ennen nähnyt. Pääsimme odottamaan äippän ja iskän kaveria näyttelytilan kahvioon, kehään minua ei laskettu. Olisin voinut jopa voittaa, kun osaan kerta seisoa pari sekuntia paikallani :) Äippä on opettanut ja iskä avustanut. Näyttely oli vain pikkukoirille ja erään katsojan mukaan olinkin ainoa koira koko paikassa. Annoin muutaman taidonnäytteen haukustani, jotta tietävät, miten se pitää tehdä. Tarkkailin vähän aikaa pikkukoirien tepastusta ja ohiviliseviä ihmisiä, mutta rauhotuin kuitenkin nopeasti. Ja taas mentiin. Kotimatkalla säntäilin ohikulkevia autoja päin, koska väsy alkoi painaa. Kotiin päästyämme väsähdin heti omalle patjalleni ja nukuin iltaan asti.

Illalla taas virtaa riitti, mutta kuulemma liian myöhään. Oli nukkumaanmenoaika ja minun piti rauhoittua. Näin aikaisemmin päivällä, kun äippä laittoi lelujani hyllyllä olevaan koriin. Muistin sen siinä remutessani ja sain kun sainkin koko korin alas. Siellähän oli kaikki minun leluni! Ihme piilottelua...

Uusi koti, uudet kujeet

2008-01-06T00:02:00.001+02:00

Tässä muutamia juttuja ja kuvia syntymästäni tähän hetkeen. Täytin tänään itseasiassa jo 4 kuukautta! Äippä ja iskä ihastui minuun heti pentukuvista lähtien, vaikka murisinkin 4 viikon iässä äippälle, kun piti minua sylissä. Valitsivat silti minut :) Näytin pienenä aivan rotwailerin pennulta, kun takapuolessani oli samanlainen ruskea merkki kuin ko rodulla.

Tässä poseeraan siskon kanssa, olen tuossa vasemmalla, se söpömpi :) Olemme 4 viikon ikäisiä.

Pienestä asti olen himoinnut tätä ruusupuskaa... Tykkään natustella piikkisiä oksia sekä kuivuneita vaahteranlehtiä! Tässä olen 7 viikkoa.

Pääsin ekaa kertaa mummolaan 8 viikon iässä. Tässä vaanin heidän kettuterrieriään. Pystyn tekemään itseni hyvin huomaamattomaksi... Äipän tädiltä saatu nalle on aina mukana ja sen kanssa on kiva ottaa tirsat:

Metsän meininkiä ihmettelemässä (9 vkoa)... En olisi kyllä halunnut mennä mihinkään "omalta" pihalta, mutta äippä pakotti...

10-viikkoisena uskalsin jo temuta tanskandogi-serkun kanssa... pienenä pelästyin, juoksin karkuun ja huusin kuin sikaa.. tiedätte kyllä.

Jouluna meno näytti tältä:

Taidonnäyte pystykorvista 13-viikon iässä.. muka sanovat näitä isoiksi?